Ylioppilaiden näkyvyys kansallisissa juhlissamme juontuu historiasta

Taidemaalari Reino Laitasalo (HS 16. 5.) kysyi syytä valkolakkien näkyvyyteen nykyisissä suomalaisissa kansanjuhlissa. Ajatuksia hänessä oli herättänyt opiskelijoiden vapunvieton rähjääntyminen ja Maamme-laulun juhlinta Kukan päivänä Helsingissä.

Laitasalo paketoi samaan välinpitämättömien porukkaan porvarit ja ylioppilaat. Molemmat ovat hänen huomionsa mukaan vieneet juhlatapahtumat "tavallisilta ihmisiltä".

Laitasalo kysyykin, kenelle kansalliset juhlat ja tunnukset kuuluvat. Vastaan suoraan: ne kuuluvat kaikille suomalaisille, sukupuolesta, koulutuksesta, sosiaalisesta tai alueellisesta taustasta riippumatta.

Vappu on tyypillinen juhla, johon kietoutuu monenlaisia perinteitä. Ylioppilaat ovat Pohjoismaissa juhlineet kevään tuloa, vappua, jo ainakin 1800-luvun alusta lähtien. Vuosisadan lopussa siitä kehitettiin työväen kevätjuhlapäivä.

Kaksi perinnettä on sen jälkeen kietoutunut tiiviisti toisiinsa. Vappu ei voi kuulua kenellekään – se on kaikkien kansalaisten juhla!

Olennaista Suomen kohdalla onkin ymmärtää, miten "kansallinen" kulttuurimme ja itseymmärryksemme on muodostunut. Nationalismille tuli tilaa Ranskan vallankumouksen jälkeen 1800-luvulla.

Idea erillisestä kansallisesta jatkuvuudesta luotiin meillä ja muualla Euroopassa pääasiassa lukeneiston tai sivistyneistön, intellektuellien tai älymystön piirissä.

Idea suomalaisesta kansakunnasta ja kansallisesta kulttuurista luotiin aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa.

Kuva Suomesta kasvoi esiin vuoden 1808–1809 tapahtumien jälkeen; Suomen pääkaupungin yliopistonpiireissä luotiin se ohjelma, josta sittemmin kasvoivat kansallisen kulttuurin tunnukset, piirteet ja omakuva. Yliopiston opettajilla (Runeberg, Snellman, Topelius, Cygnaeus) ja ylioppilailla oli keskeinen rooli.

Miksi näin oli? Syy oli maamme pienuudessa. Suomessa sivistyneistö oli tuolloin ainoa riittävän laaja ja edustava ryhmä tuottamaan kulttuuriin sisältöjä.

Aloitetaan Maamme-laulusta. Se laulettiin ensimmäistä kertaan ylioppilaiden Kukan päivän juhlassa vuonna 1848. Vaikka Maamme-laulu on edelleen ylioppilaiden laulu, on siitä 160 vuodessa muodostunut – ilman lakeja ja asetuksia – koko kansan tunteita ilmaiseva kansallislaulu. Suomalaiset laulavat sitä usein, urheilujuhlissa, monissa yhteistapaamisissa, juhlapäivinä.

Ylioppilaiden Maamme-laulu on antanut suomalaisille kuvan Suomesta. Sen ytimeksi tuli suhde luontoon, maisemaan ja kansaan, kieleen ja kulttuuriin. Maamme-laulun viesti ei ole sulkenut pois mitään ryhmää sisäisestä rakennustyöstä.

Suomi on yhteistyöllä ja konsensuksen voimalla vapautunut köyhyydestä. Maa on sivistetty, maakuntia kehitetty ja kansanvaltaista kehitystä on edistetty.

Tämän kulttuurisen idean valossa voi sanoa, että ylioppilaat eivät omi vaan vaalivat niitä juhlia, kulttuurisia tunnuskuvia ja symboleita, joiden luomiseen he ovat osallistuneet.

Siksi helsinkiläisellä opiskelevalla nuorisolla on oikeus, jopa velvollisuus, pysähtyä kerran vuodessa pohtimaan (vappuna päähän laitetut ylioppilaslakit päässään!) oman laulunsa, Maamme-laulun viestiä.

On valitettavaa, jos Laitasalo tulee surulliseksi nähdessään ylioppilaita ja valkolakkeja. Suru ei Suomessa perinteisesti ole ollut vallitseva, opintiehen liittyvä tunne. Päinvastoin. Koulutus on meillä nähty sosiaalisten erojen tasaajana ja demokraattisen kehityksen tuottajana.

Ylioppilaat ovat olleet – ja ovat – "isänmaan toivoja". Valkolakkeihin on liittynyt nuoruuden iloa, paremman tulevaisuuden lupausta.

Niin on toivottavasti tänäkin keväänä, toukokuun lopussa, kun tuhansista tavallisista nuorista ihmisistä leivotaan jälleen ylioppilaita!

Euroopan historian professori

Helsingin yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi