Indiestandardit

Tapailin kerran poikaa, joka kertoi ihastuneensa minusta lähteneihin indieviboihin. Läpäisin kai myös joitain indiestandardeja. En ymmärtänyt tarkalleen, mitä ne olivat, mutta jotain tekemistä niillä oli punaisen pipon, villapaidan ja Bon Iverin kanssa.

Yhä naurattaa, vaikka en vieläkään tiedä, mitä ne ovat. Sanakirjan selitys on yksinkertainen. Indie on itsenäistä kulttuurituotantoa suuryhtiöiden ulkopuolella ja standardi määre siitä, miten jokin asia tulisi tehdä. Yhdessä ne tarkoittavat ilmeisesti vaatimuksia, jotka on täytettävä ollakseen independent. Selkeää. Vielä kun vain ymmärtäisi, mitä tekemistä näillä vaatimuksilla on ihmisten kanssa.

Tässä apuun tulee Urban Dictionary. Se kertoo, että kulttuurituotannon lisäksi sana indie voi viitata myös asiakkaaseen, joka valikoi pikkuisia liikkeitä ja käsintehtyjä tavaroita. Tämän määritelmän mukaan indieihmiset ovat siis niitä, jotka kuluttavat indiekulttuuria. Selkeää tämäkin, mutta sisältää kumman ristiriidan, sillä ei kai pelkkä itsenäisissä liikkeissä ostostelu tee ihmisestä itsenäistä?

Pikkuisten levykauppojen metsästys on kuluttamista siinä missä marketin alelaarien penkominenkin ja lippu himmeävaloiseen klubiin yhtä riippumattoman ostopäätös kuin Hartwall-areenalle. Tietysti yleinen itsestäänselvyys on, että jos vaihtoehtoina on suuri ja pieni liike, koetaan arvokkaammaksi tukea sitä pienempää.

Se ei olekaan hassua, vaan se, että indieihmisiä koskevat aika erilaiset standardit kuin indiekulttuuria.

Kulttuurilta odotetaan taloudellista riippumattomuutta ja vapautta, ihmisiltä oikeanlaista kulutusta. Kun omakustannelehtien ja pienen budjetin elokuvien hienous syntyy juuri niiden uniikkiudesta, siiderinjuontia Siltasessa, Legacyn merimiestatuointia ja flow-fiilistä Flowssa ei voi enää järin uniikiksi kutsua. Ja kun kulttuuristandardit pohjautuvat oikeasti sielukkaisiin ajatuksiin, ihmisstandardit kuulostavat vain ostoslistalta, joka kertoo, millainen on oikeanlainen värisuora levyhyllyyn ja vaatekaapin raitapaitariveihin.

Moni onkin päätynyt johtopäätökseen, ettei indieihmisiä ole edes olemassa, kun "kaikilla pissiksilläkin on Raybanin Wayfarerit". Aate on pilalla ja koko käsite nolo.

Jos olisin urallani pidemmällä, näkisin kenties tilaisuuteni koittaneen ja koettaisin lanseeraata tilalle uuden kömpelön termin. Lennokas yritys voisi olla vaikkapa pindie, porvari-indie siis, ja sen määritelmä kuuluisi jotenkuten näin:

nykyajan kaupallistama yksilö, joka kieltäytyy tukemasta imagoonsa sopimattomia tuotteita, ei niinkään kuluttamista ylipäätään.

Kuitenkin jo pelkkä ajatus lähettää surkeita indieviboja. Kysytään siis suoraan alun asiantuntijalta, mitä hän standardeillaan tarkoitti.

Hetken hekottelun jälkeen tykitys alkaa: on oltava oikea vaateparsi, sopusuhtainen vartalo, vähän meikkiä, poliittisesti oikeassa ja leffatietoisuutta. Ja kaunis. "Voisin tarkentaa satoja yksityiskohtia mutta liian spesifiks menis."

Kovin sielukasta.

Roosa Murto on helsinkiläinen tämän kevään ylioppilas, joka on aiemmin tehnyt juttuja muun muassa Helsingin Sanomiin, A-studioon ja Demi-lehteen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi