NÄHTÄVYYS

Pystysuora pudotus ja huimat näkymät

Preikestolen on tasanne 604 metriä korkealla jyrkänteellä - ilman kaiteita

Preikestolen. Norjan Preikestolen ottaa heti luulot pois pahaa-aavistamattomalta retkeilijältä.

Polku parkkipaikalta vaellusreitin alkuun on jyrkkä kuin Eduskuntatalon portaat potenssiin kaksi tai Pispalan portaat potenssiin kolme. Itse rinne on täynnä irtohiekkaa ja sateen liukastamia kiviä, joten vaikeuskerroinkin on heti kohdallaan.

Muutaman sadan metrin jälkeen meno loiventuu tasaiseksi nousuksi. Ensimmäisen varttitunnin jälkeen aukeaa maisema, kun saavutaan kallioille, joilla puut eivät estä näkymiä.

Puoli tuntia lisää, ja Preikestolen alkaa näyttää oikean karvansa. Nousu Husafjelletille on jyrkkä "polku", joka koostuu kivenlohkareista. Lohkareet eivät ole hyvässä järjestyksessä, vaan sikin sokin kasassa. Aivan kuin maansiirtoauto olisi kipannut kallion räjähdysjätteet rinteeseen.

Nousun jälkeen on pakko pitää ensimmäinen tauko ja juoda vettä. Jo nämä maisemat olisivat otsan hikinoron arvoisia, mutta matka on oikeastaan vasta alkanut.

Husafjelletilla on suo, jonka yli pääsee pitkospuita pitkin. Polun varrella on myös kyltti, joka kertoo, että matkaa on takana vasta kolmannes. Kyltin kartasta huomaan, että äsken noustu rinne oli aika pieni verrattuna siihen, joka on edessä. Melkein sata metriä lähes pystysuoraa nousua!

Ja tosiaankin. Suon jälkeisen metsikön takana on sola, jossa näkee liikettä silmiä siristämällä – ihmisiähän siellä kulkee.

Sola alkaa hahmottua todelliseksi metsän harvetessa. Yhtäkkiä edessä on siirtolohkareiden täyttämä rinne.

Sola kääntyy koko ajan lievästi oikealle, joten voi vain arvailla, koska jyrkkä osuus loppuu.

Tämä rinne on haasteellinen. Lohkareiden mitat ovat metrin molemmin puolin. Osa lohkareista keikkuu, ja suurin osa on märkiä kivien lomassa kulkevan puron vuoksi.

Ihmisiä on paljon menossa ylös tai tulossa alas. Rinteessä ei ole mitään liikennesääntöjä. Kun yrittää etsiä parasta reittiä ylös, joku on jo tulossa sitä pitkin alas. On odotettava kärsivällisesti vuoroaan. Näillä jyrkkyysasteilla ei tee mieli tulla tönityksi.

Vähän yli puolen välin reitti on loiventunut välillä mutaiseksi, välillä kiviseksi poluksi. 540 metrin korkeudessa on kaksi lampea, joihin kuumaverisimmät pulahtavat uimaan. Lampien reunoilla istuu ihmisiä huljuttelemassa jalkojaan ja eväitä syömässä.

Lampien jälkeen reitin luonne muuttuu. Jyrkkyys ei juuri hellitä, mutta pinta on avokalliota. Polkua ei välillä ole ollenkaan vaan oman reittinsä voi hakea vapaasti kierrellen.

Kalliolla ei kasva pensaita korkeampia kasveja, joten maisemat alkavat olla henkeäsalpaavia. Eikä vähiten siitä syystä, että jos kompastuisi, mikään ei välttämättä estäisi pyörimästä tai liukumasta reunalle, sen yli ja alas. Vaikka jalat alkavat olla väsyneet, niin askel pysyy väkisinkin vakaana putoamisvaaran vuoksi.

Lampien jälkeen reitti haarautuu. Vasemmalle on Hill eli mäkireitti ja oikealle Cliff eli kallionkielekereitti. Suurin osa vaeltajista näyttää valitsevan mäkireitin, joten sinne.

Kallionkielekereitiltä olisi pääsy myös Neverdalsfjelletin huipulle 700 metrin korkeuteen.

Alkaa näkyä merkkejä siitä, että maali on lähellä. Vasemmalla pudotus jyrkkenee ja oikeallanousee korkeaa kalliota.

Vasta kun reitti ylittää pienen rotkon vastaan tulevat ensimmäiset turvakaiteet. Ne eivät ole pariakymmentä metriä pidemmät, tasan rotkon yli.

Reitti alkaa kaartua yhä tiukemmin oikealle ja samalla avokallio kasvaa muutaman jalkapallokentän kokoiseksi. Tällä jyrkkyydellä tosin pelailu olisi hyvin haastavaa.

Ja siinä se on: Preikestolen! Ainoa tasainen kohta näillä vuorilla. Maisema on yli Lysevuonon, ja näkymä on rikkumaton, koska kivellä ei kasva mitään.

Paaden koko on arviolta 25 metriä kanttiinsa, mutta ihan reunalta asti ei mittaa uskalla ottaa.

Rohkeimmat istuvat reunalla jalkojaan heilutellen, mutta me muut kurkimme makuultamme.

Korkeus huimaa. Kielekkeen reunus kääntyy heti muutaman metrin kallion alle, jolloin perspektiivi vääristyy ja tuntee todella roikkuvansa tyhjän päällä.

Vaikka jalat jo kapinoivat ja paluumatkakin pitäisi vielä tehdä, kahden ja puolen tunnin kiipeäminen kannatti silti.

Luonto suuri, ihminen pieni.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.matkailu@sanoma.fi