Missä mustarastas vielä laulaa

 Me suomalaiset elättelemme hassua mielikuvaa kotomaastamme Euroopan hiljaisena kolkkana. Suomi on hiljainen kuin luminen metsä lapsuuden hiihtoretkellä tai seesteinen kuin kesäilta saunan kuistilla. Elämme muistojemme hiljaisuudessa.

Kukapa haluaa muistella, miten metsässä kaikuu monitoimikoneiden jyske tai miten lentokoneet repivät taivaankantta joka seitsemäs minuutti.

Siitä on aikaa, kun mökillä saunaillan päätteeksi viimeksi kuunneltiin käen kukuntaa tai kaakkurin kaihoisaa kutsua. Järvenselältä kuuluvat nyt ihan muunlaiset pörinät ja mörinät.

Maalla ja metsissä ei ole enää sitä vanhaa luonnon rauhaa, puhumattakaan kaupungeista. Kaupungin kuuluu olla meluisa, suurkaupunki sykkii melusta.

Teitä on rakennettu surutta asutuksen kylkeen ja keskelle ja tiet tehdään yhä korkeille penkereille, vaikka siten rengasmelu kantaa kauemmas.

Ainoan suojan hurinaa, jyskettä ja mörinää vastaan tarjoaa pohjolan kylmä talvi. Melu lisääntyy, mutta onneksi samaan aikaan asuntojen eristys ja ikkunat paranevat. Uusien ilmastointistandardien ansiosta ikkunoita ei tarvitse avata edes tuuletukseen.

Kunnes sitten tulee kevät ja kesä. Tekee mieli avata se ikkuna ja työntää muuminkuono ulos luontoa nuuhkimaan. Apua mikä melu!

Ei puhettakaan, että kesäyönsä voisi nukkua parvekkeella tai edes makuuhuoneen ikkuna auki.

Olin toukokuussa Berliinissä, juuri parhaaseen mustarastaiden lauleluaikaan. Koko kaupunki soi kuin suuressa konsertissa. Parin päivän ihastelun jälkeen aloin ihmetellä.

Miten on mahdollista, että keskellä suurkaupunkia voin kuunnella ikkuna auki mustarastaita ja nukahtaa niiden lauluun?

Kotona se on mahdotonta. Eihän makuuhuoneen ikkunaa voi jättää auki, liikenteen melu käy viimeistään aamuyöstä sietämättömäksi. Enkä minä asu missään Helsingin keskustassa enkä moottoritien penkassa.

Berliiniläisen kerrostalon umpipihalla, korttelin päässä Ku'dammista, vallitsee suloinen kevätyön rauha. Asuinkortteleiden ympärillä ei ole muuta kuin asukasliikennettä, muu liikenne on sullottu kokoojakaduille ja pääväylille.

Jostain kaukaa kuuluu poliisiauton tai ambulanssin vonkaisu. Lasken lähipuista ainakin kahdeksan rastashuilistia. Tunnelma on niin harras, että melkein itkettää. Pääosin pelkästä kateudesta.

Hieman lohduttaa, kun rastaiden kuoroon yhtyy tuttu, kotoinen volkkarin varashälyttimen ujellus.

Helsingin Sanomat | hs.auto@sanoma.fi