Viettelysten vaunuja

Tarinan mukaan jossain liikenneympyrässä Tampereella on graffiti: Autot häiritsevät liikennettä. En tiedä onko tarina tosi, mutta se on hauska ja ansaitsee tulla toistetuksi. Joku irvileuka on yhdessä lauseessa onnistunut kuvaamaan jotain oleellista ajattelustamme.

Meille on aivan liian itsestään selvää, että liikenteessä pelataan autojen ehdoilla. Tämän ymmärtäisi, jos kyse olisi jostain ikimuistoisesta asiasta, mutta kyse on meikäläisestä liikennekulttuurista ja liikennepolitiikasta, joka keksittiin vasta eilen, jos silloinkaan.

Suhtaudumme liikennejärjestelyihin kuin ne olisivat jotain pysyvää, ylhäältä annettua. Tosiasiassa on kyse jostain yhteisestä, jostain, joka pitäisi rakentaa kaikille.

Tämmöisiä aloin pohtia lukiessani suomalaista autokulttuuria ja sen historiaa luotailevaa Kalle Toiskallion toimittamaa kirjaa nimeltä Viettelyksen vaunu.

Ennen 1960-lukua Suomessa ei ollut tietoakaan nykyisestä menosta. Kaduilla ja teillä oli vain linjapiilejä tai onnikoita, pirssejä ja kuorma-autoja. Edes liikenne- ja autotilastoja ei kerätty, se alkoi vähitellen 1950-luvulla.

Eräs varttuneempi sukulaiseni palaa muistoissaan jatkuvasti sodan jälkeiseen aikaan ja ensimmäisiin autoihinsa. Ensimmäinen oli Hanomag vuosimallia 1938, sitten tuli Taunus 1950 ja Peugeot 1952. Silloin tarvittiin vielä hyvä syy ja erillinen lupa, että sai ostaa itselleen oman henkilöauton. Samanlainen lupa tarvittiin myös kotipuhelimeen.

Kun liikennesuunnittelu tuotiin meille Amerikasta 1960-luvulla, tarkoitus oli saada parempia teitä, reittejä ja risteyksiä – siis sellaisia, jotka sopivat autoille. Turvallisuudesta ei puhunut kukaan, 1960-luvun Suomessa ei ollut edes kattonopeuksia.

Liikenneturvallisuutta alettiin pohtia vasta 1970-luvulla, ja ympäristöstä puhuvia pidettiin vielä silloinkin hihhuleina ja partaradikaaleina.

Toiskallion mukaan kesälomat ja kesämökit autoistivat Suomea vauhdikkaasti 1960-luvun alussa. Sitä ennen kesään kuuluivat vielä koko perheen pyöräretket uimarannalle. Olen kuullut nykyisten kuusikymppisten niitä muistelevan.

Pitkät, kuumat kesäpäivät auton takaistuimella, oksennuspussi toisessa ja keltainen jaffa toisessa kädessä on minun lapsuuttani.

Sieltäkö se tulee, Ford Cortinan takapenkiltä, ajatus, että aina pitää olla menossa, pitää ehtiä, pärjätä ja saada aikaiseksi?

Helsingin Sanomat | hs.auto@sanoma.fi