Koti-ikävän kummat kasvot

Sitten on se yksi asia. Se on jo pitkään tehnyt tuloaan, sisäsyntyisestikin, mutta yhtä lailla muualta, niissä kaikissa hyväntahtoisissa uteluissa. Se on sellainen ikiseikka ja alati pintautuva koetinkivi niille, jotka viipyvät ulkomailla liian pitkään.

Se kukkii niin julkisissa haastatteluissa, intiimeissä tunnustuksissa kuin kokkapuheissakin aina kun muualle muuttaneiden herkistä kohdista on kyse. Vastaanpanematon juttu, ja sen kanssa on kerta kaikkiaan tehtävä tiliä.

Vaan mikäpä sitten on kyseessä? Perkele soikoon, enkö sitä jo voisi paljastaa!? No, kyllähän minä voin.

Se on tämä salmiakki- ja ruisleipäasia.

Olen asustellut pian puoli vuotta Chicagossa ja lähipiiri kumikaulailee, josko olisi kerta kaikkiaan koti-ikävä päässyt yllättämään. Onhan se. Ensinnäkin tämä kirottu salmiakki- ja ruisleipäkaiho on inhaa kyllä ihan totta. Toiseksi ikävöin mainittua lähipiiriä, tuotakoon tämäkin skandaali vihdoin julki. Entä vielä? Hmm. Suomi sinänsä on monessa mielessä maa, jossa ei niin paljon kaivattavaa ole. Kauhtuvan maaseudun ja puoliurbanismin maa.

Maa, joka on sekä yhtenäinen että sosiaalisesti löyhä, ja jossa juuri siksi niin moni hymytön yritys kaihtaa humaltilaa kariutuu jo ennen puoltapäivää.

No mutta! Enkö kaipaa loputonta luontoamme, hyvinvointivaltion hellänkorpulenttia huomaa, sointuvaa suomen kieltä? Juu juu.

Vaan paljon enemmän kaipaan Juhan af Grannia, Tarva-imitaattoreita, Käykö Keuhkoa ja mahdollisuutta puhua Fredin aliarvostetusta folk-kaudesta. Kaipaan kuin peijakka Fräntiä & Vahasta, sanontaa "sama vika Rahikaisella", tapaa tervehtiä jossa kurtistetaan kulmia, mutristetaan huulta ja nostetaan vähän leukaa. Kaipaan ilmausta "tähän ei kuulu leipä", Kemin Intoa, radiovastuulain edellyttämää toimittajaluetteloa, Vekkulaa.

Ikävöin ihmisiä, jotka muistavat ohjelmatiedon "Peipposet, joht. Mikko von Deringer" ja tietävät Kola-Ollin. Kaipaan hetkeä, jolloin naishenkilö ilmoittaa lisänumeroiden arvonnan alkavan. Viisaus "vasta kun sen menetät, ymmärrät sen arvon" osoittaa tässäkin pätevyytensä, mutta kiistatta hivenen hämmentävässä asussa.

Suomalaisuuteni ei siis lepää sen varassa mikä isänmaassani on hyvin tai paremmin tai huonommin tai ylisummaan jollakin tavalla. Muuallakin asiat ovat hyvin tai huonommin tai jotenkin, ja tällainen vertailu

kuihduttaa itsensä nopeasti.

Ei "suomalaisuuteni lepää niiden joutavien yksityiskohtien varassa, joita en ikinä enkä millään pystyisi selittämään kenellekään tilanteessa, jossa olisin maapallon viimeinen suomalainen". Makustelkaapa vaikka avausta "you know in Finland we had this Spede".

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi