Leikillä ruokkimisesta

Semmoinen mieltäkiinnittävä esteettinen eroavaisuus Suomen ja Yhdysvaltojen välillä on, että täällä ihmiset esiintyvät huomattavan usein pukeutuneena ruoaksi. TV:ssä toikkaroi jos jonkinmoista porkkanaheppua ja kävelevää kesäkurpitsaa. Hampurilaisia markkinoivat tukalaan muovisämpylärakennelmaan ujuttautuneet äijät. Naamattomia tomaatteja, mikäli mainoksia on uskominen, ei kaupoista ole saanut aikoihin.

Tui tui! Kuka syötävän söpö pikkupeikko se siellä laihdutusmainoksessa oikein luuraa? No, mutta sehän on itse nälkä! Autsh, nyt äkäinen dieettivalmiste potkaisi sen sohvan alle.

Oletko muuten tavannut närästyksen? Kiva, pippurinen kaveri. Vaan eipä edes sonnustautuminen liekinpunaiseen bodysuitiin riittänyt kääntämään voitoksi toivotonta korpisotaa peptidoideja vastaan. Uudissana "peptidoidi" viittaa kaksijalkaisiin ja höyhenettömiin aminohappoketjuihin.

Vaikka olisit, lukijani, kuinka moiseen mainosontologiaan tottunut, taitaisi teikäläistäkin vähän hätkähdyttää, kuinka paljon entinen autovakuutuksesi muistuttaa Ella Erosta. Käsi sydämelle: tuolle elähtäneelle diivalleko pulitit ylellistä kuukausierää?

Toki käytöstä poistettu siivousväline esittää parvekkeen alla soul-serenadin entiselle omistajalleen. Vaan tiesitkö, että aamusänkikin kuhisee sanavalmista porukkaa? Partakarvakuoropa se siellä.

Ehdottomasti halutuin avustaja näissä piireissä on kuitenkin sadan dollarin seteli. Pahoinvoivasti vihertävä Benjamin Franklin erittelee penninvenytyksen saloja useammassakin palassa.

Mitä järkeä tässä panhumanisoinnissa on? Se saa sympatian suuntautumaan väärään kohteeseen: jokainen sykkivällä sydämellä varustettu on oitis valmis käynnistämään Punaisen Ristin keräyksen närästyksen, nälän ja vanhan mopin tukemiseksi.

Selitys? Amerikkalainen kulttuuri totuttaa samastumaan voittajiin. Ja siksi jokainen vasemmistolainen täällä on mikroihme, kvanttihyppy, jolle täytyy antaa myös vähän anteeksi.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi