Lumedemokratiasta

Orkesterinjohtaja Arthur Fuhrmann päättää kirjoituksensa toteamukseen: "Muuten olen sitä mieltä, että mekaanisen musiikin pakkosyöttö olisi lailla kiellettävä."

Minusta tulee vuosi vuodelta yhä fuhrmannilaisempi. Menen baariin juodakseni kylmän oluen ja kuullakseni mitä fiksuilla ja hauskoilla ihmisillä on sanottavanaan. Tämä vain on nykyisin liki mahdotonta.

Ilmiö ei rajoitu Suomeen. Yritimme hiljakkoin etsiä Chicagon trendikkäältä Wicker Parkin alueelta baaria, jossa kuulisi mitä toinen sanoo. Musiikkibaarien ovimikot olivat yhtä ystävällisiä kuin pessimistisiäkin: ei tule olemaan tällä alueella helppoa.

Vihdoin löysimme syrjäkujalta kulmakapakan, jonka henkilökunta oli päättänyt olla tuplaamatta sadan desibelin puheensorinaa taustamusiikilla.

Eteisessä tuli uusi mutka matkaan. Ovimikko pyysi nähdä passini.

Miksi ihmeessä, utelin, ja lisäsin vitsikkäästi, että täytin hiljattain 21 vuotta. Portierin ilme ei värähtänytkään. Laki kuulemma edellyttää jokaisen asiakkaan henkilöllisyyden tarkistamista. Tarjosin EU-henkilökorttia. Ei kelvannut – Euroopan unionin takaama lappu. Kuin tyrkyttäisi käsin väärennettyä purjehdusseuran jäsenkorttia.

Mikään ei auttanut. Ulos koko sakki. Huikkasin poistuessani mahon uhkauksen, että aion vielä kirjoittaa tästä.

Joten tässä sitä ollaan. Vapise, lllinois.

Omalla vähäpätöisellä tavallaan tapaus kertoo Bushin hallinnon vuonna 2002 säätämän "Homeland Security Actin" jälkeisestä maailmasta. Minulta kysyttiin passia, ei mitä tahansa henkilöllisyystodistusta.

Toinen kehityssuunta, jota harmiton sattumukseni kuvittaa, on "julkisten tilojen yksityistyminen". Uusliberalismin keskeinen idea on, että vapaus palautuu yrittämisen vapauteen. Niinpä tilojen yksityistyminen määritelmän mukaan lisää vapautta.

Vaan mitä tapahtuu, jos jokainen tila on yksityisessä omistuksessa? Mihin tahansa astuukin, on joko omistaja, työntekijä, asiakas tai tunkeutuja. Siitä, joka valittaa, tulee urputtaja, josta on oikeus hankkiutua eroon. Viime kädessä mistä tahansa kansalaisoikeuksien riistämisestä tulee kansanviisauden "yrittäjällä on oikeus valita asiakkaansa" alatapaus.

Äärimmilleen viety uusliberalismi yhdistyy totaaliseen kontrolliin: valvontakameroihin, yksityisiin vartijoihin, kansalaisoikeuksista riippumattomiin asiakkaiden valintakriteereihin, paramilitaariseen väkivaltaan.

Jokainen, joka ei asetu vastustamaan näitä kehityssuuntia, on niiden Yhdysvaltojen fundamentalisti-miljardöörien puolella, jotka vetelevät lankoja Washingtonissa ja jotka ovat omistaneet diktaattoreita ympäri maailmaa viimeistään 1950-luvulta alkaen.

On vaikea arvioida heidän rahoillaan tapettujen ihmisten määrää. Maistiaisiksi voi kuitenkin kertoa, että he tukivat Suhartoa sekä henkisesti että rahallisesti Itä-Timorin kansanmurhan aikana.

KIRJOITTAJA ON FILOSOFI JA ASUU CHICAGOSSA

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi