Urheilun iloja

Kymmenvuotiaana olin yksi Suur-Helsingin johtavista kolmiloikkaajista. Venyttämäni liki yhdeksänmetriset takasivat toistuvan ikäkausikatselmusten hopeatilan – ymmärtänette, ettei Lindborgin Jukka kerta kaikkiaan ollut lyötävissä.

Nykyään en enää itse liiku, mutta katson mielelläni kun muut liikkuvat. Sitä kutsutaan penkkiurheiluksi ja saan siitä poikkeuksetta viheliäisen omatunnon. Mikä olisi pahempaa ajanhukkaa?

Penkkiurheilun kohteen arvo on kyseenalainen. IImaus "huippu-urheilu" on eittämättä nasevampi kuin kömpelö "liikaharjoittelun kroonisesti vammauttamien huumeidenkäyttäjien ponnistelu, jonka mainostajat ovat maksaneet ja jota nationalistit seuraavat". Käsi sydämelle: vieläkö joku horisee kilpaurheilun tarjoamasta hienosta esimerkistä kasvavalle nuorisolle?

Lisäksi penkkiurheilun anti katsojalle on niukahko, monista ajoittaisista intensiivisistä hetkistä huolimatta. Se ei kehitä ihmistä. Siitä ei jää jäljelle muuta pysyvää kuin tulosluetteloiden urheilutrivia, joka jo sanana kavaltaa sen merkityksen ihmiskunnalle.

Nyt on sitten luvassa käänne. Olen kaikesta huolimatta sillä kannalla, että huippu-urheilu on hienoa ja kuntoilu kamalaa. Eikä nyt ole kyse vain laiskuudestani. Parhaimmat urheilusuoritukset olennoivat virtuoosisuutta, briljanssia, eksellenssiä. Ne ovat korkeakulttuuria, koska niissä on tullut viljellyksi ja jalostetuksi huippuunsa jokin inhimillinen kyky. Usain Bolt on ylivoimainen sanan kaikissa merkityksissä. Hän on "suvereeni" tavalla, joka ei voi olla aiheuttamatta kohottuneisuutta kanssaihmisessä.

Tämä loiston ulottuvuus puuttuu kuntoilusta tyystin. Siihen liittyvä punakka ja juurimattomasti keskinkertainen ähellys muodostaa suvereenisuuden täsmällisen vastakohdan. Huippu-urheilun aristokraattinen itsetarkoituksellisuus tekee siitä hienoa. Kuntoilu taas on kuolemanpelkoisten orjien ruumiinteknologiaa ja pelkästään alentavaa.

Vaan enkö nyt unohda olennaisen seikan? Liikunta on ihanaa! Joka iikka on "ihan koukussa" siihen. Se on silkkaa orgastista "flowta". Hyvä on. Vilkaisu käytöksen kultaiseen kirjaan kuitenkin osoittaa, että jos johonkin yksinäiseen ja ritualisoimattomaan toimintoon ryhdytään sen tuottaman nautinnon vuoksi, "sitä ei tulisi harrastaa muiden nähden". Vaikka olisinkin ajasta jäljessä, ja itsetyydytyksestä on hyvää vauhtia kehkeytymässä johtava toritaiteen muoto, rohkenen pitää kiinni vanhoillisesta kannastani.

Aerobicin tapainen ohjattu liikunta kieltämättä on yhteisöllistä ja ritualisoitua. Siitä pisteet. Ongelmana on vain sen perustava "nöyryyttävyys". Lisävilkaisu käytöksen kultaiseen kirjaan näet osoittaa, että hallitsemattomia ruumiintoimintoja pidetään yleisesti hävettävinä. Röyhtäisyä ja hikkaa pyydetään muilta anteeksi. Miksi sama sääntö ei pätisi kömpelöön ja epäesteettiseen yhteisliikuntaan?

Paineeni kasvavat. Lähipiiriin pesiytyneet endorfinismiherännäiset maallikkosaarnaavat pyytämättä kuntoilun ilojen puolesta. Sen hyödyt muodostavat puheenaiheen, johon muutoin perin kiireinen lääkärini ehtii näköjään aina palata. Olen jo alistunut siihen päsmäröivään tyyliin, jolla ylipalkattu stylistini kiekuu kuntoilun kosmeettisista etuisuuksista.

Joten kyllä minä vielä anna periksi, älkää huoliko. Mutta en antaudu taistelutta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi