Meilläkin!

Lentäessäni Kroatiaan lentolukemisiksi tarjottiin iltapäivälehtiä Marja Tiuran tikettiuutisilla. Perillä tutustuin paikalliseen korruptioon.

Palatessani Suomeen perehdyin koneessa jälleen kotimaan vaalirahauutisiin. Huomasin, etten poikkeuksellisesti ollut matkan aikana kertaakaan maininnut Suomen vahvuudeksi sitä, että täällä ei ole korruptiota, tai ainakin hoitoa saa ilman lääkäreiden lahjontaa, mikä pitää yhä paikkansa.

Kroatiassa olin saanut kuulla, että siellä voi vaikka tappaa, kunhan rahaa riittää.

Nykyisten uusrikkaiden luokka syntyi sodan aikana asekaupalla ja heillä on tarpeeksi rahaa ostaa itselleen vaikkapa puhdas menneisyys.

Pienipalkkaiset lääkärit tarvitsevat lisätuloja. Korruptio on vakiintunut käytäntö ja normaali tapa hoitaa asioita.

Sellaisista maista Suomi on aina erottunut sijoittumisellaan Transparency Internationalin listan kärkeen, ja se on tukenut mielikuvaa suomalaisista rehellisenä kansana.

Huolimatta vaikkapa idänkaupan voitelutaktiikoista Suomi on onnistunut luomaan itselleen korruptiovapaan maineen, joka on osa suomalaisen identiteetin ydintarinaa, ihan siinä Matin ja kuokan kieppeillä. Se on jotain, mistä voi röyhistää rintaansa matkustellessaan maailmalla – meillä ei ehkä ole tuhatvuotisia katedraaleja, mutta meillä sentään ollaan rehellisiä!

Vaalirahasotkun myötä on käynyt selväksi, että meillä voikin vaikuttaa päättäjien suosioon epämääräisin keinoin, ihan niin kuin korruptoituneissa maissa, vaikkapa Kroatiassa, on tapana. Suomessa tosin tästä toiminnasta käytetään eufemismeja, kuten vaalirahoitus ja vaalituki, ja liimaillaan niiden ympärille erilaisia säätiöitä.

Yhtäkkiä Moskovan metrojen seinille teipatut väärennettyjä papereita kauppaavat ilmoitukset puhelinnumeroineen alkavatkin tuntua erittäin avoimelta toiminnalta. Ellei peräti rehdiltä.

Suomessa ei toki voi ostaa ajokorttia osaamatta ajaa autoa, mutta yllättäen niin räikeä korruptio saattaakin olla reilua. Siitä tietävät kaikki, kaikki tietävät miten se toimii, eikä kukaan edes yritä uskotella sen olevan laillista.

En toki väitä, että Suomi olisikin yhtäkkiä muuttunut Kroatiaksi. Mutta ehkä voisi sanoa, että Suomella on yllättäviä yhtäläisyyksiä korruptiota suosivien maiden kanssa.

Meilläkin poliitikot saavat valehdella muistinmenetystensä lomassa miten lystäävät, ja on täysin normaalia, että rikolliset sponsoroivat poliitikkoja. Meilläkin taloja rakennetaan moraalisesti epäilyttävillä rakennusaineilla, ja hämäriä rahoituksia perustellaan samanlaisella retoriikalla: sitä on aina ollut, se on käytäntö, tällaiseksi tämä on muodostunut.

Suomalaisen rehellisyyden suuressa tarinassa on nyt tyhjä tila, siellä Matin ja kuokan kieppeillä, mutta voisiko sen kääntää jotenkin voitoksi? Innostua yhteisistä kokemuksista vaikkapa Kroatian kanssa?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi