Naura, kirjailija, naura!

Kirjailijantyöhöni liittyvät yllätykset ovat koskeneet ulkokirjallisia asioita. Olen esimerkiksi oppinut, että kirjailijan yksi tehtävä on nauraa kuvissa tauotta.

Aikaisemmin olin harhaisesti kuvitellut, että hetkessä häviävän ilmeen luonteva ylläpitäminen pitkissä kuvaussessioissa on ammattitaitoa, joka kuuluu misseille tai malleille. En olettanut kuvanaureskelun kuuluvan toimenkuvaani eikä nuorena lukemistani kirjailijaelämäkerroista löytynyt kuvia naureskelevista kirjailijoista. Mutta elämäkerrat kertoivatkin edellisistä sukupolvista – ja menneiden aikojen vaatimuksista tavassa kuvata ihmistä.

Kirjailija Jonathan Littell on kieltäytynyt kuvanaureskelusta. Se on jo Juttu sinänsä, mikä kertoo lehtikuvien vahvasta naurunormista. Siitä poikkeaminen koetaan ongelmaksi. Naurun puuttuessa yleisöpalaute on selvä: tämä kirjailija murjottaa aina, onpa tympeä tyyppi. Ihmiset ovat ehdollistuneet vaatimaan kuviin ilmeitä, joiden tarkoitus on merkitä naurua.

Kuvataiteilijaystäväni Mikko Ijäs huomasi muotokuvia piirtäessään, että mallit eivät tunnista itseään kuvista, koska kokevat näyttävänsä niin synkiltä. Ijäs arvelee tunnistusongelman liittyvän valokuvauksessa vallitsevaan tapaan esittää ihmistä.

Naurun piirtäminen ei onnistu helposti. Toki näemme paljon piirroksia hymyilevistä ihmisistä, mutta usein ne on tehty valokuvan mukaan.

Nauravien ihmisten valokuvaaminen ei ollutkaan mahdollista ennen vuotta 1871, jolloin keksittiin kuivalevytekniikka. Sitä ennen studiossa käytettiin niskatukia pitkien valotusaikojen vuoksi.

Muotokuvamaalauksissa ilmeet alkoivat monipuolistua vasta renessanssin aikana. Ilmiötä on selitetty aikaisemman taiteen uskonnollisella luonteella, mutta asiaa tutkineen David Hockneyn mukaan taiteilijat alkoivat tuolloin käyttää optisia välineitä, jotka helpottivat nopeasti katoavan ilmeen tallentamista.

Kuva hymyilevästä ihmisestä on siis nuori – ja täysin kulttuuri-, aika- ja tekniikkasidonnainen. Antiikin Kreikan veistoksista hymy puuttuu tyystin. Viktoriaanisella kaudella avointa suuta pidettiin säädyttömänä eikä kitarisojen esitteleminen ole ennenkään ollut naisille soveliasta.

Länsimaissa hymy nähdään nykyään merkkinä helposta lähestyttävyydestä ja avoimuudesta. Siksi kansikuvat täyttyvät ostajia houkuttelevista nauravista naisista. Iltapäivälehdet toivovat naurun lisäksi katsekontaktia kameraan, jotta kuvattava tulisi lähemmäksi mahdollista ostajaa.

Ei liene sattumaa, että samaan aikaan kun mainonnassa siirryttiin kohti mielikuvamainontaa, visuaalinen kuvavaranto alkoi täyttyä nauravista naisista.

Valokuvaan liittyy illuusio totuusarvosta. Mutta kun muotokuva yhdistetään lehtikontekstiin, kuvan tehtävä ei enää ole vain kertoa jotain olennaista kuvattavasta. Sen pitää olla myyvä. Piilomainonta on onnistunutta silloin, kun yleisö vaatii mainonnan keinoa (eli naurua) tajuamatta edes osallistuvansa myyntiä edistävään projektiin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi