Valtio kirjaostoksilla

Toukokuun alussa äimistelin Berliinin Theatertreffen-festivaaleilla sitä, miten saksalaiset kykenivät seuraamaan intensiivisesti paneelikeskustelua kolmen tunnin teatteriesityksen jälkeen ja vieläpä perjantai-iltana kello yhdeltätoista. Uutta hämmästeltävää sain Lillehammerin kirjallisuusfestivaaleilla Norjassa, kun selvisi, että kirjallisuuskeskustelut eivät olleet ilmaisia tapahtumia, vaan liput saattoivat maksaa jopa 250 Norjan kruunua. Siitä huolimatta yleisöä piisasi enemmän kuin istumapaikkoja löytyi. Niin, ja kyseessä olivat ihan oikeasti tavalliset kirjailijakeskustelut.

Entäpä sitten kirjojen valtiollinen ostojärjestelmä! Norjassa valtio ostaa kutakin julkaistua nimekettä tietyn määrän: 1 550 kappaletta lasten- ja nuorten kirjoja, aikuisten kirjoja ja runoteoksia tuhat kappaletta. Nämä valtion ostokset jaetaan ilmaiseksi kirjastoihin ja nykyään myös kouluihin.

Järjestelmä on toiminut vuodesta 1965 ja se hyödyttää niin kustantajia, lukijoita, kirjailijoita kuin kirjastojakin. Koska valtio maksaa ostetuista kappaleista rojaltit kirjailijoille, nämä saavat julkaistuista kirjoistaan varmaa tuloa, myös ne, joiden kirjoja ilman järjestelmää ei ostettaisi ollenkaan. Koska kustantamot pystyvät ostojärjestelmän pohjalta ennustamaan paremmin myyntinsä, taloudelliset tappiot ovat pienemmät. Nollamyynti ei siis ole mahdollista, mutta riskin otto on. Ja kirjastojen valikoimat kukoistavat!

Laatua vahtii neuvosto, joka lukee ostetut kirjat, ja mikäli teoksen taso ei ole riittävä, kustantamo joutuu maksamaan takaisin summan, jolla valtio on ostanut kirjallisesti laadutonta tekelettä. Kirjailija saa kuitenkin pitää rojaltinsa ja siksi vastuu kirjallisesta laadusta on kustantajan. Sensuuriksi tarkastuslukua ei voi syyttää, koska tarkastus tapahtuu vasta kirjan julkaisemisen jälkeen. Tällaisia ala-arvoisiksi määriteltyjä kirjoja on kuitenkin äärimmäisen vähän.

Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että systeemi on pohjimmiltaan hyvä ja tarpeellinen tuki pienen kielialueen kirjallisuuden kehittymiselle. Kriittiset äänet kuitenkin epäilevät, että systeemin seurauksena kustantamot ja kirjailijat pääsevät vähällä ja taso laskee, kun kriittinen kustannustoiminta on vähemmän kriittistä.

Lillehammerissa esiintyneen kaksikielisen suomalaisen runoilijan, Oscar Rossin, mielestä järjestelmä on kuitenkin enemmän hyödyksi kuin haitaksi ja Norjan kirjallisuudessa enemmän revittelyä kuin Tanskassa ja Ruotsissa. Ja onko se ihme, sillä kustantajan kannattaa julkaista esimerkiksi niin esseitä kuin runojakin, kummatkin taloudellisesti kannattamattomia lajeja Suomessa.

Voisiko vastaava olla mahdollista Suomessa jonain kauniina päivänä, kun talouskriisistä on selvitty? Entä ovatko kustantamot sitä kaunista päivää edeltävinä vuosina enää julkaisseet ylipäänsä esseitä? Runoja? Novelleja?

KIRJOITTAJA ON HELSINKILÄINEN KIRJAILIJA.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi