PALESTIINA

Terrori-iskujen kiihtyminen ja Israelin vastaiskut 1995 alkaen

16.7.2007 17:11

Helsingin Sanomat

Eyal Warhavsky / AP

Rynnäkkökivääreitä heiluttelevat palestiinalaispoliisit juhlivat 27.12.1995 kansanjoukkojen edessä Ramallahissa. Israel luovutti kuusi kaupunkia ja yli 400 kylää Länsirannalla palestiinalaisten valvontaan.

Vuosi 1995 oli ollut rauhanprosessin kannalta edullinen: kriisin molemmilla osapuolilla oli omat alueensa ja keskinäiseen vuorovaikutukseen oli saatu pelisäännöt.

Jo samana vuonna palestiinalaiset olivat kuitenkin kiihdyttäneet itsemurhapommi-iskujaan ja pääministeri Peres oli julistanut sodan terroristeja vastaan.

Myös palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat puhui voimakkaasti terrorismia vastaan. Huhtikuussa 1995 PLO:n peruskirjasta vuodelta 1964 poistettiin kaikki kohdat, joissa todettiin päämääränä olevan Israelin tuhoamisen.

Keväällä 1996 israelilaiset äänestivät parlamenttivaaleissa, joissa pääsi ensimmäistä kertaa sanomaan sanansa pääministerivalinnasta. Pääministeriksi nousi niukalla vaalivoitollaan oikeistolaisen oppositiopuolueen Likudin johtaja Benjamin Netanjahu. Israelin hallituksen suhtautuminen rauhanprosessiin muuttuikin saman tien.

Netanjahun suhtautuminen rauhanprosessiin oli kaksijakoinen. Hän antoi luvan jatkaa pari vuotta aiemmin kiellettyä juutalaissiirtokuntien rakentamista palestiinalaisalueille ja suututti näin äärilaidan arabit. Kuitenkin hän teki Yhdysvaltojen painostuksesta pitkällisen neuvotteluväännön jälkeen PLO:n kanssa sopimuksen, jolla palestiinalaisille annettiin lisää alueita Länsirannalta, muun muassa 80 prosenttia Hebronin kaupungista.

Vastineeksi tästä palestiinalaiset lupasivat turvallisuustakuita. Alueen israelilaissotilaat vaihtuivat arabipoliiseihin. Kuri oli edelleen kova, mutta nyt ainakin osa väestöstä piti sitä oikeutettuna.

Hallituksen ja parlamentin kovan linjan juutalaiset vastustivat alueluovutuksia. Tammikuussa 1999 Netanjahun hallitus kaatui luottamusäänestyksessä, joka koski muun muassa palestiinalaisalueiden laajentamista Länsirannalla. Sitä seuranneissa parlamenttivaaleissa pääministeriksi nousi työväenpuolueen Ehud Barak. Hän kokosi seitsemän puolueen hallituksen, johon kuului myös uskonnollista äärilaitaa.

Samana vuonna kului umpeen itsehallintosopimuksessa määritelty viiden vuoden aikaraja auki olleiden kiistakysymysten sopimiseen. Barak hallituksineen ei saanut rauhanprosessia etenemään, ja Israelin joukkojen vetäytymiset tyssäsivät erimielisyyksiin rajoista, pakolaisista ja siirtokuntien asemasta.