Äidin uusi rakas

Kun yksinhuoltajaäiti alkaa seurustella, on tultava toimeen mustasukkaisen lapsen ja asemastaan hämillään olevan kumppanin kanssa.

Viisivuotias tyttäreni kyhjöttää olohuoneessa murheellisena. "Sä et enää rakasta mua", hän sanoo hiljaa.

"Sä rakastat vaan tota."

"Toi" on keittiössä kahvia keittävä poikaystäväni. Olemme seurustelleet puolisen vuotta, ja uusperhe-elämämme kompuroi.

Tytär on mustasukkainen. Kun poikaystävä tulee kylään, tytär muuttuu saman tien sitruunaksi. Hän liimautuu helmoihini, tunkee syliin eikä aina vastaa poikaystävän puhutteluun.

Mies on yrittänyt saada lapsen puolelleen. Hän on jutustellut mukavia. Hän on tarjoutunut lukemaan kirjoja. Hän on tuonut lahjoja.

Lapsi on avannut lelupaketin happamana ja työntänyt puolet sieltä löytyneistä pikkueläimistä syrjään. "Noilla mä en leiki", hän ilmoittaa.

Miestä turhauttaa. Hän kokee lapsen käytöksen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ja tulee tapaamaan minua vasta tyttären nukkumaanmenon jälkeen.

Välillä tulee onnistumisia. Hetkiä, jolloin ajattelen, että meistä voisi tulla ihan oikea perhe. Aamulla, kun lapsi kömpii sänkyyn väliimme, ja mies ryhtyy tytön kanssa tuijotuskilpailuun. Tai kun leivomme piparkakkuja ja mies muotoilee tyttäreni ihastukseksi pellillisen pääkalloja.

Sitten tulee taas takapakkia. Lapsi paiskoo ovia, heittelee tavaroita, saa itkukohtauksia. Kaupassa käydessämme tytär tulee irrottamaan kätemme irti toisistaan ja tunkee väliimme kävelemään. Lapsen käytös hämmentää miestä, jonka rooli perheessämme on vasta muotoutumassa. Hän arpoo mielessään, saako hän komentaa huonosti käyttäytyvää lasta. Haluaako hän ylipäänsä tehdä sitä? Lapsi on tullut suhteen kaupanpäällisinä, ilman valinnan mahdollisuutta.

Lapsettomassa suhteessa viettäisimme huoletonta tutustumisvaihetta. Nyt tyttäreni pakottaa miehen pohtimaan suhteen vakavuutta jo aivan alussa. Kolmen kimppaan ei auta hypätä ilman harkintaa.

Ja tuima tyttäreni – hän lyö kiiloja väliimme, minkä kerkiää.

Eikä ihmekään. Olemme eläneet lapsen kanssa pitkään kaksin. Yhtäkkiä kodissamme on alkanut ravata huomiota vievä, kutsumaton vieras, joka uhkaa lapsen paikkaa äidin elämän keskipisteenä.

Muistan itse, miltä 14-vuotiaana tuntui, kun pitkään leskenä elänyt äitini alkoi seurustella. Vihasin äidin uutta kumppania. Minulle hän oli tunkeilija, joka tuli tuhoamaan hyvin uomiinsa asettuneen perhe-elämämme. Mielestäni me emme tarvinneet ketään, meillähän oli toisemme.

Mutta tunkeilija asettui kodiksi ja parkkeerasi kenkänsä eteisen lattialle. Se oli järkyttävää, mutta vain pakko hyväksyä.

En jaksanut vihata pitkään. Miehen kustantamat ratsastustunnit auttoivat asiaa.

Toivon, että myös tyttäreni pehmenee, mutta olemme vasta alussa. Aikaisemmin lapsi on usein nukkunut vieressäni, mutta nyt alan peitellä hänet omaan sänkyynsä. Jos mies on luonamme, lapsi tihrustaa sängyssä lohdutonta itkua vaatien minua viereensä. Yöllä hän nukkuu katkonaisesti ja herää monta kertaa kyynelehtimään.

"Voinks mä tulla edes tohon lattialle teidän viereen nukkumaan", hän kysyy aamuyöllä nyyhkyttäen.

Lapsi tuntee olonsa hylätyksi, minä itsekkääksi äidiksi ja mies – no, mies onneksi nukkuu. Yhtäkkiä kaikkia kalvaa jatkuva syyllisyys. Haluaisin nauttia ihastuksestani ja antaa aikaa parisuhteelle, mutta samaan aikaan tunnen, etten ole lapselle tarpeeksi läsnä.

Minusta tulee epäjohdonmukainen kasvattaja. Kun olen pannut lapsen taas kerran katsomaan elokuvaa jutellakseni miehen kanssa puhelimessa, en henno komentaa tenavaa, kun hän lopulta alkaa paukutella ovia huomiota saadakseen. Ajattelen, että lapsella on oikeus reagoida, kun olen jättänyt hänet Barbien huomaan hieman liian pitkäksi aikaa.

Lohdutan lasta ja vakuutan, etten ole jättämässä häntä.

Mutta sitten alkaa poikaystäväkin oirehtia. Istumme teekupin ääressä, ja mies kertoo tuntevansa voimattomuutta antaessani kiukuttelevalle lapselle jatkuvasti periksi. Vetäydyn puolustusasemiin.

"Lapsen on vain vaikeaa tottua uuteen tilanteeseen", sanon.

"Ehkä et lapsettomana ihan ymmärrä kaikkea."

Kasvatusneuvojen vastaanottaminen poikaystävältä tuntuu vaikealta, sillä olen päättänyt aina lasta koskevista asioista yksin.

Asiaa yön yli mietittyäni huomaan, että mies on oikeassa. En ole asettanut selkeitä rajoja sille, mitä lapsi saa kiukuspäissään tehdä ja mitä ei, sillä olen ajatellut syyllisyydentuntoisena hänen käytöksensä olevan oma vikani.

Kun tytär seuraavan kerran osoittaa mieltään ruokapöydässä keikkumalla tuolilla kielloista huolimatta, lähetän hänet eteiseen miettimään käytöstään. Alan olla jämäkämpi pienissä asioissa. Samalla pyhitän tyttärelleni enemmän aikaa kahden kesken. Elämä lapsen kanssa alkaa taas sujua.

Olen hämmentynyt poikaystävältäni saamastani tuesta. Tältäkö tuntuu kasvattaa lasta jonkun kanssa?

Sitten yhtenä laiskana aamuna tapahtuu ihme. Havahdun siihen, että mies ja lapsi rakentavat majaa. Seinät eivät ole liian vinossa. Katto ei ole liian matalalla. Tytär hihkuu innoissaan, kun minä tulen avuksi pystyttämään lisäsiipeä.

Kaikilla on mukavaa.

Mieskin kertoo yhtäkkiä tajunneensa, että perhe-elämä on hauskaa.

Mutta tarina ei pääty tähän. Nyt kun seurustelua on jatkunut noin vuoden, tilanne elää yhä.

Toisinaan aamupalapöydässä jutustellaan mukavia, usein on edelleen hankalaa. Jos lapsi ei näe poikaystävääni hetkeen, seuraava yhdessäolon hetki alkaa usein lähtöruudusta. Kun mies tulee vierailulle, tytär juoksee huoneeseensa ja paukauttaa oven kiinni perässään.

Mutta tunnelin päässä näkyy jo valoa. Yhä useammin lapsi haluaa esittää poikaystävälleni kuperkeikkojaan ja tarjota vaahtokarkkeja.

Ehkä meistä vielä joskus tulee ihan oikea perhe.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi