Elämä palasi lähtöruutuun

Kun Mikko Kuoppala joutui onnettomuuteen, myös Riikka Kuoppala joutui opettelemaan uuden tavan olla puoliso.

Oli melkein keskiyö, kun Riikka Kuoppalan puhelin soi. Soittaja oli hänen miehensä Mikko Kuoppalan työkaveri pelastuslaitokselta. Oli tapahtunut onnettomuus.

"Mikko oli saanut haavan päähänsä. Kun kysyin, pitäisikö minun lähteä sinne, työkaveri sanoi, että pitää. Siitä tiesin, että kyse on jostain vakavasta", Riikka sanoo nyt, kolme vuotta tapahtuneen jälkeen kotonaan.

Aamukolmelta Riikka saapui Turun yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolle. Mikko oli ollut saaristossa kouluttamassa pelastussukeltajia ja pudonnut veneestä. Potkurin lapa oli lävistänyt hänen päänsä, osunut aivoihin ja silponut toisen käden. Lääkärit eivät tienneet, toipuuko mies tai jääkö hän edes henkiin.

"Pelkäsin, että Mikosta tulee aivokuollut vihannes. Että käymme katsomassa häntä sairaalassa kerran viikossa pyhäpuvussa", Riikka sanoo.

Hän kuiskaili nukkuvan miehensä korvaan, ettei tämä saa jättää perhettään. Eikä Mikko luovuttanut.

Pari on yhä yhdessä, vaikkei elämä onnettomuuden jälkeen ole ollut helppoa. Kun Mikko heräsi sairaalassa, hän ei tiennyt, miten puhutaan, kävellään tai syödään.

"Se tuntui käsittämättömältä. Tiedät, että sinulla on jalka ja että se pitää saada eteenpäin, mutta se ei liiku", Mikko kertoo.

Hän puhuu ja kävelee nyt jo normaalisti, mutta toinen puoli hänen ruumistaan on yhä tunnoton. Kahvimukia on vaikea pitää kädessä, koska sitä ei tunne. Pulla musertuu käteen, kun sitä puristaa tietämättään liikaa. Toinen puoli kehosta on kosketusherkkä.

Riikan kannalta raskasta on hellyyden puute.

"Kun haluan halata Mikkoa, hän työntää minut pois. Se tuntuu hirveältä."

Ei se Mikostakaan mukavaa ole. Hän tuntee kosketuksen erittäin kovana kipuna.

Myös itsetunto-ongelmat tekevät Mikosta etäisen.

"Hän ei hyväksy vammautumistaan. Kun itsellä on vaikea olla, ei pysty antamaan hellyyttä", Riikka sanoo.

Kaikesta huolimatta pari näyttää onnelliselta. He katsovat toisiaan puhuessaan, puhuvat päällekkäin ja hymyilevät. Mies osoittaa rakkauttaan nyt toisenlaisilla teoilla ja tekee esimerkiksi yllätyksenä ruokaa.

Ennen onnettomuutta kummallakin oli myös oma elämä. Mikko teki töitä, opiskeli ja matkusti. Riikka kävi töissä ja hoiti lapsia. Enää omaa aikaa ei juuri ole.

"Nyt Mikko on koko ajan tuossa. Käyn lääkärissä hänen kanssaan ja vien kuntoutukseen", Riikka sanoo.

Mikko ei puolestaan ole tottunut olemaan tekemättä mitään. Aivovamman jälkitila kuitenkin estää työnteon toistaiseksi.

"Olen nyt kolme vuotta katsellut peltomaisemia. Minun pitää löytää oma juttuni, oli se sitten uusi työ tai jokin muu asia, josta saan paloa elämääni", hän sanoo.

Aivovamman vuoksi Mikon kuuloaisti on herkistynyt eikä hän siedä meteliä. Se on johtanut konflikteihin, kun kotona on neljä lasta ja monta lemmikkiä. Kerran Mikko oli jo lähdössä, mutta vaimo sai puhuttua ympäri.

Usein pariskunnat, joista toisella on aivovamma, päätyvät eroon.

"En yhtään ihmettele. Olemme olleet veitsenterällä monta kertaa", Riikka sanoo.

Parisuhdeterapiasta on ollut apua. Ja on onnettomuuden jälkeen tapahtunut jotain hyvääkin.

"Opin puhumaan tunteista", Mikko sanoo.

Riikka on samaa mieltä. "Olemme voineet puhua kaikesta. Siitä, mitä tunnemme ja haluamme. Mikko ei vieläkään käytä hellittelysanoja eikä tee rakkauden suitsutuksia, mutta ei kai moni muukaan suomalainen mies."

Sitten Mikko sanoo jotain. "Parisuhdetta pitää hoitaa." Sieltä se tuli. Se riittää.

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi