Kainalopaikka vapaana

Eläkeläinen

Kaija Kilpeläinen, 65:

"Vapaita miehiä on paljon naisia vähemmän"

"Mieheni kuoli sydänkohtaukseen yhdeksän vuotta sitten. Yksin jääminen oli vaikea paikka 20 avioliittovuoden jälkeen. Pitkään meni surressa.

Vähitellen aloin katsella miehiä sillä silmällä. Ryhdyin käymään tansseissa. Tyttöystävilläni kävi koko ajan flaksi. Kyllä minuakin tanssiin haettiin, mutta perään ei soiteltu. Tuli sellainen olo, että eikö kukaan minua huolikaan.

Nyt olen käynyt muutamilla treffeillä. Kohtaamiset eivät kuitenkaan ole johtaneet tapailua pidemmälle. Joskus kiroan, että hitsiläinen, kun ei ole kumppania. Asun vanhassa maalaistalossa, jossa on remontoimista. Apua tarvittaisiin.

Vähitellen olen oppinut selviytymään itse. Seuralaisen kaipuu iskee yleensä silloin, kun puuhailen jotain sellaista, mitä aiemmin tein mieheni kanssa. Esimerkiksi uutisia katsellessa toivoisin voivani vaihtaa ajatuksia maailman menosta.

Yksinoloon kuitenkin tottuu. Olen oppinut jopa niin itsenäiseksi, että rinnalleni saattaisi olla vaikeaa tulla. On hankalaa kuvitella kotiini uutta, outoa ihmistä asumaan.

Tunsin mieheni niin hyvin, että tiesin hänen pienimmästä ilmeestäänkin, mitä hän meinaa. Tuntemattomaan tutustuminen voisi olla raskasta. Voisi myös olla vaikeaa löytää tasavertainen kumppani. Moni ikäiseni mies ei ole tottunut laittamaan ruokaa ja imuroimaan.

Nuorempana oli helpompaa solmia ihmissuhteita. Elämä oli liikkuvaisempaa ja pariutumisvietti suurempi. Koska vanhempana ei tarvitse hakea lapsille isää, jää helpommin yksin kotiin. Omanikäisiäni vapaita miehiä on myös paljon naisia vähemmän, sillä miehet kuolevat aiemmin. Ehkä pitäisi katsella nuorempia miehiä!

Mutta olen varovaisempi kuin ennen. Jäin leskeksi ensimmäisen kerran jo 30-vuotiaana. Olen miettinyt, jaksaisinko haudata enää kolmatta miestä."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi