"Pitäisi olla joku, joka tulisi hakemaan"

 Helsinkiläinen Vappu Luostarinen, 77, kertoo:

'Minä en ymmärrä, mikä talo tämä oikein on. Minulle vain kaupungin asunnonjakotoimistosta soitettiin, että sinulle olisi nyt asunto Käpylässä.

Se, joka näytti tätä asuntoa, sanoi, että 55 on ikäraja, että tähän pääsee. Rauhalliseksi se tätä kehui, ja ei täällä kyllä paljon ääniä kuulukaan.

Tietysti se yksinäisyys joskus vaivaa, kun ketään ei käy ja kukaan ei soita. Ei tahdo öisin nukuttaa. Tulee katkoksia.

Olin aikaisemmin avioliitossa, mutta erosin, kun minulla oli 7- ja 3-vuotiaat lapset.

Sitten löysin sen toisen, jonka kanssa me tehtiin kesäasuntoa hänen kotipaikalleen Jokioisiin. Ahkerasti tehtiin töitä ja kuviteltiin, että mennään sinne eläkepäiviä viettämään, mutta hän sairastui.

Jäin yksin, kun avomies kuoli kymmenen vuotta sitten.

Lapset asuvat täällä kaupungissa ja olivat muutossa auttamassa. Poika tulee käymään, kun ehtii, mutta hänellä on pienet lapset ja työ, eikä aikaa paljon jää.

Kulttuuri on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ennen käytiin kylässä, nyt shoppaillaan kauppakeskuksissa.

Kun on yksinäinen, menee mieli matalaksi eikä osaa aloittaa mitään. Usein suurimpana syynä on kyllä se, ettei tahdo rahakaan riittää. Kaikki harrastukset maksavat.

Kallion seurakunnassa perustettiin Kahvikaisat, jossa tarjotaan sunnuntaisin kahvia niille, jotka käyvät kirkossa. Se piristää, kun on poissa omista ympyröistään.

Palvelukeskus Kinaporissa olisi vesijumppaa ja tanssitkin. Vanhemmiten tulee vain aikaansaamattomaksi. Pitäisi olla joku, joka tulisi hakemaan, että tulisi lähdettyä, yksin ei tule."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi