Asekasvatusta

Postiluukku kolahti, vaikken minä sitä kuullut. New Yorkissa postia ei jaeta asuntoon asti, vaan esimerkiksi meidän talossamme Brooklynin Prospect Heightsissa se jää makaamaan talon ulko-oven sisäpuolelle kaikkien tallottavaksi. Tällä kertaa kasasta löytyi jotain erityisen kiinnostavaa: lehti nimeltä Garden & Gun, minulle osoitettuna.

Kauniisti taitetussa lehdessä tunnelmoitiin Kentuckyn kiväärejä, bourbonviskejä, orkideapuutarhoja ja loma-asuntoja Bahamalla. Harmaantuneet herrasmiehet esittelivät kuvissa aseitaan, ja kokit valmistivat ostereita. Syvän etelän elämää.

En tiennyt, miksi lehti oli lähetetty minulle – Brooklyn, New Yorkin Alabama? – mutta tutkin sitä innostuneena. Amerikkalaisten asehulluushan on kaikkien ei-amerikkalaisten lempiaihe. Uutisissakin oli ollut juuri sopivasti kuohuttavia tietoja aiheesta.

Amerikkalaiset aseaktivistit ovat Barack Obaman valinnan jälkeen rynnänneet ennakoiviin iskuihin monella rintamalla. Koska presidentin uskotaan kannattavan asesäädösten tiukentamista, useat osavaltiot ovat löysänneet aselakejaan siltä varalta, että Obama jossain vaiheessa yrittäisi kiristää niitä. Esimerkiksi Virginia päätti keväällä sallia piilotetun aseen kantamisen anniskelupaikoissa.

Aseintoilijat ovat myös ryhtyneet kahvittelemaan aseita inhoavien liberaalien suosiman Starbucks-ketjun liikkeissä käsiaseet vyötäröllä painottaakseen oikeuttaan kantaa aseitaan näkyvissä. Aseteollisuuden lobbaajat vastustavat sinnikkäästi suunnitelmia viedä terroristeiksi epäillyiltä oikeus ostaa aseita, ja puolisotilaalliset militia-järjestöt nousivat loppukeväästä otsikoihin, kun yksi ryhmä suunnitteli poliisien tappamista vastalauseena keskusvallalle.

Mukava meininki siis kaiken kaikkiaan.

Eurooppalaisena olen usein pyöritellyt silmiäni, kun amerikkalaisten aserakkaudesta on puhuttu. Puhinani on kuitenkin vähentynyt Amerikassa asuessani.

Osin se johtuu amerikkalaisten tuttujeni asenteesta. Heistä kukaan ei ole erityisen kiinnostunut aseista, niiden omistuksesta tai aseintoilijoiden uhittelusta, joten aihe tuntuu melko kaukaiselta.

Silti järkytyin miltei vanhaan malliin, kun edellä mainitun michiganilaisen poliisintappo-militian naapureita haastateltiin. Naapurit kohauttelivat vain olkiaan: toki ne siellä takapihalla maastoasuissaan ammuskelivat, mutta sehän nyt on ihan tavallista.

Mieheni, itärannikon intellektuelli, piti järkytystäni hölmönä. Aseenkanto-oikeus ja militiat polveutuvat suoraan Yhdysvaltain itsenäisyystaistelusta, jolloin kansalaisten joukot sotivat brittejä vastaan. Tähän historiaan on saattanut tutustua esimerkiksi Ylellä pyörivässä John Adams -televisiosarjassa.

Kansalaisten pienet yksityisarmeijat ovat siis osa paikallista perinnettä, ja niistä on turha riehaantua. Hullut pidätettäköön, muut jatkakoot samaan malliin.

Miehelläni oli myös teoria Garden & Gun -lehdestä. Ehkä se lähetettiin minulle, koska olen suomalainen. Suomihan se vasta aseiden ja kasvimaiden luvattu maa on, mökkeineen, metsästyksineen, kouluammuskeluineen ja perhesurmineen.

Mutisin jotain happamasti, mutta en voinut tosissani väittää vastaan. Suomessa on kolmanneksi eniten aseita per pää maailmassa heti Yhdysvaltojen ja Jemenin jälkeen. Suomessakin aseiden omistus kumpuaa maan historiasta, sodista ja asekätkennästä Neuvostoliiton pelossa. Suomessakin aseita käytetään väärin vähän väliä, kodeissa, ryyppyporukoissa, kauppakeskuksissa ja kouluissa.

Ja olihan Garden & Gun -lehdessä myös juttu sienestyksestä.

Myöhemmin selvisi, että lehden oli tilannut minulle amerikkalainen ystäväni vitsikkäänä tervetulotoivotuksena Amerikkaan. Ele nauratti ja liikutti. Liikutti ensinnäkin, koska ystävä oli ajatellut minua, ja toiseksi, koska uusi kotimaa ei enää tuntunut niin vieraalta. Aseet yhdistävät.

Kirjoittaja on Brooklynissa asuva toimittaja joka ikävöi suomalaista hyvinvointivaltiota mutta rakastaa newyorkilaista pizzaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi