Kirjailija kauppatavarana

New Yorker -lehdessä oli taannoin niin hauska juttu, että luen sen aina välillä uudestaan. Jutun otsikko kuuluu: Aihe: Markkinointisuunnitelmamme. Siinä kirjankustantamon uusi harjoittelija selvittää sähköpostissa kirjailijalle, millä tavalla kustantaja aikoo markkinoida kirjailijan uutta teosta. Suunnitelma on seuraavanlainen:

1. Kirjailijan pitää ryhtyä kirjoittamaan blogia, mieluiten ainakin 600 sanaa päivässä. Kirjailijan on markkinoitava blogia kaikille koskaan tapaamilleen ihmisille, ja jatkossa hänen on lähetettävä samoille ihmisille säännöllisiä muistutuksia blogin olemassaolosta kaikkia mahdollisia kanavia käyttäen.

2. Kustantaja lähettää kirjailijalle listan julkkiksista, joiden yhteystiedot kirjailijan tulee itse selvittää, jotta kirjailija voi ottaa heihin yhteyttä ja pyytää heitä kehumaan kirjaa sen takakannessa, mieluiten parin päivän kuluessa.

3. Kustantaja haluaisi kovasti nähdä kirjailijan suosituissa televisio-ohjelmissa, joten kirjailijan tulisi ottaa yhteyttä ohjelmien tuottajiin ja järjestää itsensä niihin haastateltavaksi, mieluiten ennen kuin kustantamon väki palaa Frankfurtin kirjamessuilta. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Juttu naurattaa, koska se on niin totta. Samasta syystä se myös itkettää kirjoja ammatikseen kirjoittavia amerikkalaisia tuttaviani. He eivät saa apurahoja, eivätkä heidän kustantajansa enää panosta juuri muiden kuin bestseller-kirjailijoiden markkinointiin. Myyntityö on siirretty kirjailijan harteille.

Amerikkalaiset ystäväni siis päivittävät itse verkkosivunsa, bloggaavat, tweettaavat ja pommittavat toimittajia markkinointiviesteillä. He kiertävät lukemassa tekstejään kirjakaupoissa ja -kerhoissa, yrittävät myydä itseään puhujiksi yritysten tilaisuuksiin ja kantavat kirjojaan mukanaan joka tilaisuudessa myydäkseen niitä suoraan lukijoille. He kirjoittavat lehtiin ilmaiseksi, käyttävät kaikki ystävänpalvelukset hyväkseen ja jakavat käyntikorttejaan jokaiselle vastaantulijalle.

Heidän toimintansa voi kuulostaa painajaismaiselta itsetehostukselta, mutta amerikkalaisittain se on ruuan tuomista pöytään. Nyt tämä meininki on rantautumassa Suomeenkin.

Viime viikkoina Suomen kirjapiireissä on taas kuohunut. Ensin Sofi Oksanen sai potkut WSOY:ltä, koska hän oli haukkunut kustantajaansa liikaa julkisesti. Yksi Oksasen teemoista oli kustantajan surkeus kirjojen markkinoinnissa.

Tällä viikolla WSOY:n ylin pomo Jacques Eijkens – hänen tarkka tittelinsä on liian monimutkainen kolumnistin ymmärrettäväksi – kertoi kuitenkin Helsingin Sanomissa, että markkinointi on juuri kustannusalan muutoksen keskiössä. Hän tiesi myös, miten tuo Oksasen niin kovasti haukkuma markkinointiongelma ratkeaa: kirjailijan on hoidettava homma itse.

Jatkossa kirjailijan on oltava enemmän läsnä mediassa, verkossa, kännykässä, livenä. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan, Eijkens ohjeisti.

Litania palautti mieleeni äskettäisen brunssimme tunnelmat. Amerikkalaiset kirjailijaseuralaiseni olivat apeita. "Olen etääntynyt niin kauas taiteesta", suri yksi, joka yrittää pitää vuosi sitten ilmestynyttä kirjaansa esillä. Hän kiertää puhumassa kenelle tahansa, joka haluaa kuunnella, katonkorjaajista koululaisiin. "En ole kirjoittanut vuoteen mitään", kiristeli hampaitaan toinen, joka virittelee kirjojensa jatkeeksi koulutustilaisuuksia, tv-ohjelmia ja konsultin töitä.

Kun kirjailija käyttää aikaansa kirjailijapersoonansa markkinoimiseen, kirjoittamiseen jää vähemmän aikaa. Kustantajalle se voi olla järkevää, koska samasta työstä yritetään saada enemmän irti: parempi pari bestselleriä kuin kymmenen keskikokoista. Kirjailijan ja lukijoiden kannalta se on surkeaa.

Joka tapauksessa suosittelen kaikille suomalaiskirjailijoille New Yorkerin artikkelia. Saa hyvät naurut ja itkut samalla, kun valmistautuu tulevaisuuteen. Koska joidenkin kohdalla ne kovasti kaivatut ATK-taidot saattavat olla vielä kehitysvaiheessa, vinkkinä kerrottakoon: artikkeli löytyy, kun kirjoittaa Googleen hakusanat "New Yorker" ja "Our Marketing plan".

Sitten vain bloggaamaan.

Kirjoittaja on Brooklynissa asuva toimittaja joka ikävöi suomalaista hyvinvointivaltiota mutta rakastaa newyorkilaista pizzaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi