Rakkautta rahalla

Hotellin aula kukoisti auringonvalossa. Marmorilattiat kiilsivät, kristallikruunut loistivat ja kukka-asetelmat tuoksuivat. Aamiaissalissa soi etäinen jazz, ja puurotarjottimella rusinat, hedelmät ja sokeri oli aseteltu kauniisti pikkukuppeihin puuron viereen.

Losangelesilainen Beverly Wilshire -hotelli on lähimpänä luksusta, mihin olen tähän mennessä elämässäni päässyt. Yövyin siellä yhden yön työmatkalla, kun joku muu varasi ja maksoi hotellin.

Ihaninta hotellissa eivät silti olleet ylelliset puitteet. Ihaninta oli, että henkilökunta tarjoilijasta vastaanottovirkailijaan puhutteli minua jatkuvasti hymyillen Ms. Partaseksi ja tiedusteli säännöllisesti, miten voin.

Ymmärrän toki, että hienon amerikkalaishotellin henkilökunta koostuu huippuammattilaisista, jotka saavat suuren osan ansioistaan rikkaiden vieraiden tippeinä. Ymmärrän myös, että rahan ja työpaikkansa pitämisen toivossa he hymyilevät miltei kenelle tahansa. Ymmärrän senkin, että hymyn takana he saattavat ajatella mitä tahansa.

Ymmärrykselläni ei ollut merkitystä. Kun vaelsin hotellissa hymyilevien kasvojen keskellä, oloni oli autuaan turvallinen. Maailma oli ihana paikka, jossa ihmiset toivoivat toisilleen vain hyvää. Erityisesti kaikki toivoivat hyvää juuri minulle, Ms. Partaselle.

En ollut koskaan ennen oivaltanut, että rikkaan silmin maailma näyttää aivan toiselta kuin köyhän silmin. Enkä puhu nyt autoista tai asunnoista. Puhun maailman sävystä.

Beverly Wilshiressä ymmärsin, että rikkaan maailma kylpee aina ystävällisten kasvojen lämpimässä hohteessa kuin Jehovan todistajien paratiisit lentolehtisissä. Kaikki pitävät toisistaan, ja etenkin kaikki pitävät rikkaasta.

En olisi halunnut lähteä siitä maailmasta koskaan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin kuivasin tukkaani itselleni tutummassa ympäristössä venäläisen saunan pukuhuoneessa Coney Islandilla. Päivittelin ystävälleni Kylalle amerikkalaisen elämän turvattomuutta: ei yhteiskunnan tarjoamia sairaalahoitoja tai äitiyslomia, ei palkallisia sairauspäiviä tai kuukausien irtisanomisaikoja.

Suomessa voi luottaa siihen, että vaikka työpaikka menisi, lääkäriin pääsee aina. Jos rahat loppuvat, kunta auttaa löytämään katon pään päälle. Amerikassa ihminen voi helposti joutua velkakierteeseen sairauden hoidon takia tai päätyä kadulle asunnon menetettyään, vaikka olisi epäonneen asti pärjännyt elämässä mainiosti.

Taannoin New York Timesissa kerrottiin tutkimuksesta, jossa miltei puolet vastanneista amerikkalaisnaisista kertoi pelkäävänsä jatkuvasti päätyvänsä kadulle kassialmaksi. Näin vastanneista puolet ansaitsi yli 100 000 dollaria vuodessa.

Kerroin Kylalle myös Beverly Wilshirestä. Hän nyökkäili ymmärtäväisesti. En ollut ainoa, joka oli ymmärtänyt hotellin erityisluonteen.

Tunnettu amerikkalainen teatteriohjaaja Anna Deavere Smith haastatteli 90-luvun alkupuolella Los Angelesin asukkaita kaupungissa vuonna 1992 velloneista mellakoista, Kyla selitti. Eräs nainen oli kertonut kirjautuneensa heti mellakoiden alettua Beverly Wilshireen, koska siellä hänelle ei voisi tapahtua ikinä mitään pahaa.

Amerikkalainen ymmärtää turvan arvon.

Toisin on suomalaisen laita. Kun kerroin hotellikokemuksestani Facebookissa, eräs suomalainen ystäväni huomautti heti, etteivät ne mitään vilpittömiä hymyjä olleet.

Moisella epäaidolla rahan takia mielistelyllä ei siis ole mitään arvoa.

Huvituin: miten ihanan viatonta! Niin voi ajatella vain pohjoismaisen hyvinvointivaltion onnekas asukki.

Raaemmissa yhteiskunnissa asuvat tietävät, että rahalla saatu ystävällisyys on silti ystävällisyyttä. Ja se on aina parempi kuin ilman rahaa kohdattu julmuus.

Kirjoittaja on Brooklynissa asuva toimittaja joka ikävä suomalaista hyvinvointivaltiota mutta rakastaa newyorkilaista pizzaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi