Sortovaltaa ja Sibeliusta

Auditorio East Villagessa oli täynnä väkeä. Sivustalla istui joukko nimekkäitä kirjailijoita: Paul Auster, Eve Ensler, Don DeLillo ja Art Spiegelman muiden muassa. He aikoivat lukea ääneen otteita asiakirjoista, jotka kertovat amerikkalaisten harjoittamasta kidutuksesta. Tilaisuuden järjesti kansainvälinen kirjailijaliitto Pen, joka toimii ihmisoikeuksien ja sananvapauden puolesta.

Ensimmäinen puhuja oli Amerikan Penin puheenjohtaja, kirjailija ja filosofian professori K. Anthony Appiah. Kuuntelin Appiahin alustusta hajamielisesti, sillä kuuluisat kirjailijat istuivat vain parin penkkirivin päässä minusta. Kunnes kuulin lavalta sanan "suomalainen".

Säpsähdin. Miksi ne meistä puhuvat? Oliko joku mennyt kertomaan Appiahille Suomen mamu-keskustelusta?

Ei sentään. Appiah vain yritti kuvailla, miten häpeälliseltä Yhdysvaltain harjoittama kidutus hänestä, Yhdysvaltain kansalaisesta, tuntuu.

Hän lainasi tunteidensa kuvailuun Nobel-palkitun kirjailijan J. M. Coetzeen syksyllä suomeksi ilmestyvää kirjaa Huonon vuoden päiväkirja.

"Muutama päivä sitten kuulin esityksen Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta", Appiah siteerasi Coetzeeta.

"Kun lopputahdit lähestyivät, tunteet vyöryivät sisälläni juuri sillä tavalla, mihin musiikki pyrkikin. Mietin, millaista olisi ollut olla suomalainen tämän sinfonian ensiesityksessä Helsingissä miltei sata vuotta sitten. Vastaus: olisin tuntenut itseni ylpeäksi. Ylpeäksi, että yksi meistä on luonut tällaista soittoa, ylpeäksi, että me ihmiset voimme luoda tyhjästä jotakin tällaista. Aseta sitä vastaan amerikkalaisen häpeä siitä, että me, meidän kansamme, on voinut luoda Guantánamon."

Amerikkalainen seuralaiseni töni minua pimeässä hyväksyvästi kyynärpäällään, mutta minä kiemurtelin kiusaantuneena. Minulle ei tullut Sibeliuksesta ensimmäiseksi mieleen kansallisylpeys vaan syytökset tämän veljeilystä natsien kanssa.

Sibelius puolusti toki aikanaan sävellyksillään meitä suomalaisia venäläisiä vastaan ja epäili sittemmin natseja yksityisesti, muttei koskaan tuominnut heitä julkisesti. Toisinkin olisi voinut toimia. Esimerkiksi unkarilainen säveltäjä Béla Bartók protestoi natseja vastaan äänekkäästi.

Sibelius ei ollut yksin. Samassa veneessä olimme koko kansa: natsi-Saksa oli ystävä, kunnes ei enää ollut.

Loppuillan kuuntelin kuuluisien kirjailijoiden lukemia kidutuskuvauksia ja mietin, onko Suomi Sibeliuksen musiikin arvoinen. Voiko meidät mainita ihmisoikeuksia puolustavassa illassa esimerkkinä kansakunnasta, joka voi olla itsestään ylpeä, muulloinkin kuin konserttisalissa?

Ajattelin menneen kevään maahanmuuttokeskustelua, perheensä luota pois lähetettäviä isoäitejä ja suomalaisten raivoa, jos joku kehtaa liata omaa pesää puhumalla avoimesti vaikkapa perheväkivallasta, kuten kirjailija Sofi Oksanen taannoin teki.

Tätä kirjoittaessani pohdin myös muutama viikko sitten Helsingissä tehtyä kaasuiskua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride-kulkueeseen sekä samojen vähemmistöjen asiaa ajavan Setan seiniin piirrettyjä hakaristejä. Erityisesti mietin poliitikkoja ja mielipidekirjoittajia, jotka ryntäsivät iskujen jälkeen syyttämään ihmisoikeuksiaan ajavia homoja provosoinnista.

Amerikkalaiset ovat tehneet kauheita asioita, mutta ainakin osa heistä nousee reippaasti ylös ja tuomitsee kauheudet ääneen, yhdessä, mielenosoituksissa ja auditorioissa. Koko kansa ei puolustele osan tekemiä vääryyksiä.

Kirjailijaillan päätteeksi kuuntelin kotona internetistä Finlandiaa ja tarkistin V. A. Koskenniemen sanoituksen: "Oi nouse, Suomi, näytit maailmalle, sa että karkotit orjuuden."

Näytitkö?

Kirjoittaja on Brooklynissa asuva toimittaja joka ikävöi suomalaista hyvinvointivaltiota mutta rakastaa newyorkilaista pizzaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi