Uskon asioita

Sunnuntaiaamuisin asuntomme ovi käy. Kämppiksemme Mark lähtee kirkkoon. Mark on nelikymppinen uskontotieteen professori eikä mitenkään erityisen uskonnollinen. Tai ei ainakaan niin, että minä huomaisin sitä arjessa.

Yhdysvalloissa kirkossa käyminen on yleistä, joten Markin sunnuntainvietossa ei ole mitään kummallista.

Yksi Markin yliopistossa vetämistä kursseista on nimeltään Uskonnot New Yorkissa. Siinä opiskelijat kulkevat kaupungilla ja etsivät katukuvasta erilaisia uskonnollisia tiloja.

New Yorkissa niitä täytyykin etsiä, mutta ei siksi, että niitä olisi niin vähän, vaan siksi, että niitä on niin paljon. Kerran kävellessämme kaupungilla Mark alkoi osoitella niitä. Hämmästyin. Perinteiset mahtipontiset kirkot, katedraalit, synagogat, moskeijat ja temppelit erottuvat katukuvasta toki etsimättäkin.

Harlemissa gospel kaikuu sunnuntaisin kirkoista kaduille, ja kotikatumme haitilaisen baptistikirkon edessä notkuu aina seurakuntalaisia. Mutta rähjäisissä varasto-, liike- ja asuinrakennuksissa toimii aina myös lukuisia buddhalaisia, hindulaisia, taolaisia ja joruba-keskuksia, kabbalah- ja skientologiporukoiden paremmista osoitteista puhumattakaan. Ne eivät heti osu eurooppalaiseen silmään.

Yhdysvalloissa uskontoon – mihin tahansa uskontoon – uskotaan jopa niin vahvasti, että sosiologi Phil Zuckerman kirjoitti taannoin kirjan siitä ihmeestä, että Tanska ja Ruotsi voivat olla moraalisia maita, vaikka ne eivät ole uskonnollisia maita. Suuri joukko amerikkalaisia kun arvelee, että ilman uskoa ei voi olla moraalia. Sen takia paikallisten poliitikkojenkin on aina näyttäydyttävä kirkossa.

New Yorkissa uskonnollisuus on kuitenkin erilaista kuin läpiluterilaisessa Suomessa tai äärikristillisessä Amerikan etelässä. Suurkaupungissa uskontojen moninaisuus on niin itsestään selvää, että siihen liittyy eurooppalaisten usein huvittavana pitämä poliittinen korrektius. Ei toivotella hyvää joulua, vaan hyviä lomia.

Tapa huvitti minuakin, kunnes vihdoin sisäistin sen, että uusille juutalaisille ja aasialaisille tutuilleni ja työkavereilleni joulu ei merkitse mitään. He eivät vietä sitä. Miksi minä siis kulkisin ympäriinsä toivotellen heille hyvää Kristuksen syntymäpäivää? Sellainen käytös alkoi tuntua vain kiusalliselta.

Juuri nyt New Yorkissa keskustellaan moskeijan perustamisesta WTC-iskujen raunioiden lähelle.

Moni on raivostunut ajatuksesta, että islaminuskoisten terroristien iskupaikan lähelle tulisi muslimien keskus. Moni on kuitenkin raivostunut raivostumisesta. Esimerkiksi kaupungin pormestari, juutalainen Michael Bloomberg on puolustanut hanketta intohimoisesti: suvaitsevaisuus ja uskonnonvapaus ovat newyorkilaisuuden ytimessä, ja juuri sitä vapautta vastaan terroristit hyökkäsivät. Muslimeilla on yhtä suuri oikeus rakentaa moskeijansa kaupungissa minne tahansa kuin millä tahansa muulla uskontokunnalla.

Viime pääsiäisen alla sain sähköpostiini muistutuksen suomalaisesta tavasta lähestyä asiaa. Ylen pressitiedote kertoi juhlakauden ohjelmista. Laskin lyhyestä tiedotteesta seitsemän eri nimikettä, jotka kertoivat jollakin tavalla Jeesuksesta ja kristittyjen pääsiäismenoista. Seitsemän. Julkisella, koko kansan rahoittamalla kanavalla. Suomessa on toki valtionkirkko, mutta silti moinen yhden uskon pakkosyöttö koko joukolle valtion kanavalla tuntui... kiusalliselta.

Suomalaisena tiedän, että suomalaisten luterilaisuus on useimmiten laimeaa sorttia eikä sinänsä kovin uhkaavaa ei-luterilaisille. Mutta newyorkilaisena pidän yleläistä ajatusta kristinuskon yleispätevyydestä heinähattulaisuutena, sellaisten ihmisten käytöksenä, jotka eivät ole kohdanneet elämässään tarpeeksi erilaisuutta.

Suosittelen Ylen ohjelmapäättäjille työmatkaa New Yorkiin. Mark voi vetää kaupunkikierroksen.

Kirjoittaja on Brooklynissa asuva toimittaja, joka ikävöi suomalaista hyvinvointivaltiota mutta rakastaa newyorkilaista pizzaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi