Maahanmuuttajan päiväkirja

Yhdysvalloissa on helppoa olla valkoinen maahanmuuttaja. Mihin tahansa menenkin, minuun suhtaudutaan kuin amerikkalaiseen. Kunnes avaan suuni. Ihmiset eivät ole koskaan kuulleet suomalaista aksenttia, joten yleisin arvaus kansallisuudestani on jostain syystä australialainen.

Koska olen suurimmalle osalle amerikkalaisia heidän ensimmäinen tapaamansa suomalainen, edustan heille suomalaisuutta. Tästä tulee luonnollisesti kauheasti paineita. En minä ymmärrä, mitä suomalaisuus on.

Toki jos suomalaisuudelle olisi olemassa jonkinlainen bingoruudukko, minusta saisi bingon aika nopeasti. Olen pitkä, vaalea ja kaljuuntuva. Isä on ollut sodassa ja minä intissä. Suku on asunut Pohjois-Pohjanmaalla 300 vuotta.

Pidän puurosta, raa’asta kalasta ja ruisleivästä. Osaan tehdä kiljua, olen loukannut itseäni juhannusbileissä ja ajanut mopolla poliiseja karkuun. Minulla on kaksi Nokian puhelinta ja stereoissa soi Children of Bodom. Kaipaan kovasti mökkisaunaa ja järveä.

Olenko sitten ylpeä siitä, että Aito suomalainen -bingoruudukkoni täyttyy nopeasti? En oikein. Syntymäpaikka on arpapeliä, samoin kasvuympäristö. Niitä ei voi oikein pitää saavutuksina, koska en ole itse vaikuttanut niihin mitenkään.

Koko suomalaisuudella kilvoittelu on vähän kuin lasten hippohiihdot: suurin osa kisaajista ei edes tiedä missä maali on, mutta kaikki saavat silti mitalin ja kuumaa mehua.

Omaa suomalaisuuttani pilaa myös se, että Yhdysvalloissa asuessani olen maahanmuuttaja. Ja minuun pätevät kaikki ulkomaalaisiin liitetyt stereotypiat.

Mölötän omaa outoa kieltäni muiden mamujen kanssa aivan liian lujaa. Välissä nauretaan kovaa, usein paikallisten kustannuksella. Pilasin kaverin aamiaisbrunssin laittamalla maapähkinävoileivälle tomaattia. Niin ei kuulemma tässä maassa kuulu tehdä.

Vein joltakin alkuperäisasukkaalta työpaikan. Baarissa olen se ulkomaanpelle, josta vastakkainen sukupuoli kiinnostuu lähinnä eksotiikan takia.

Vastapainoksi työmatkabussissa tuli melkein turpaan, kun jollakin oli jotain valkoistamiestä vastaan – kansallisuudesta riippumatta.

Muillakin suomalaismamuilla on ongelmia. Kimi Räikkösen ajaminen paikallisten punaniskojen suosimassa Nascar-kilpasarjassa on kuulemma rikos sarjan amerikkalaisia faneja kohtaan.

Patriot News -sanomalehden mukaan Räikkönen osti tallipaikkansa, ei ansainnut sitä ajamalla. Lehdessä unohtuu luonnollisesti mainita, että näin toimivat myös amerikkalaiset kuskit: tallin ovet aukeavat helpommin, kun tulee paikalle rahasäkkien kanssa.

Onneksi Kimin Kyle Busch -talli haluaa voittaa. Se ei arvosta syntymäpaikan kaltaisia bingovoittoja vaan kuskin itse ajamia voittoja. Silloin rattiin kelpaa myös ulkomaalainen, jonka kielitaito ja ymmärrys maan tavoista – kuten small talkista, hymyilystä ja kohtuullisesta alkoholinkäytöstä – on vähän sitä sun tätä.

Siksi minäkään en stressaa suomalaisuudestani, koska se merkitsee jotakin vain suomalaisille. Muille se on vain pikantti lisä persoonaan. Vähän kuin pisamat tai ärrävika.

Kirjoittaja on entinen HS.fi:n tuottaja, joka työskentelee USC Annenbergin tutkijana Los Angelesissa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi