"Äitini ei halunnut, että kuolen"

Tuhannet syyrialaiset ovat paenneet hallituksen joukkojen väkivaltaa. Yksi heistä on keväällä Suomeen tullut 22-vuotias Eskader.

Eskader halusi lakimieheksi, mutta päätyi Aleppon yliopistoon opiskelemaan kieliä. Nyt hän istuu Punavuoren vastaanottokeskuksessa Helsingissä ja kertoo, miksi hän päätyi Syyriasta Suomeen.

Kotona Aleppossa on kaksi siskoa, veli, isä ja äiti. Heidän turvallisuutensa vuoksi Eskader ei voi käyttää oikeaa nimeään, eikä häntä voi kuvata tunnistettavasti.

Eskaderin pakomatka alkoi tavallaan jo 13. huhtikuuta, jolloin hän osallistui presidentti Bashar al-Assadin hallinnon vastaiseen mielenosoitukseen Aleppon yliopistolla.

Tapahtumista löytyy video verkosta. Kännykkävideot ovat viime kuukausina olleet lähes ainoa tapa saada tietoja suljetun Syyrian tapahtumista.

Lopun tarinasta kertoo Eskader itse.

"Meitä oli noin 50–100 nuorta osoittamassa mieltä. Me huusimme: 'Antakaa kurdeille vapaus ja ihmisoikeudet. Lopettakaa tappaminen.'

Yhtäkkiä joukostamme tuli esiin siviilipukuisia poliiseja. Heillä oli siniset housut ja valkoiset paidat. Heillä ei ollut aseita. He löivät meitä ja ottivat kiinni. Sitten tulivat aseistautuneet turvallisuusjoukot, jotka pidättivät osan meistä. Sain iskun päähäni.

Meidät sokaistiin kyynelkaasulla ja vietiin vankilaan. En tiennyt missä olen, ennen kun pääsin sieltä pois.

Kaverini kertoivat vanhemmilleni, että minut oli viety. Isäni tunsi korkea-arvoisen poliittisen johtajan, jolle hän maksoi vapauttamisestani. Pääsin viiden päivän kuluttua pois. Olin onnekas. Jos isäni ei olisi tuntenut häntä, olisin vankilassa vieläkin.

Myöhemmin johtaja, jolle isäni maksoi, joutui pois virastaan. Kun pääsin vankilasta, menin yliopistolle, mutta minua ei enää päästetty sinne. Minut oli erotettu.

Seuraavana perjantaina menin moskeijaan. Lähdimme sieltä taas kaduille osoittamaan mieltä. Meitä oli tosi paljon, muitakin kuin opiskelijoita.

Turvallisuusjoukot yrittivät taas ottaa minua kiinni, mutta juoksin karkuun. He menivät etsimään minua kotoani ja riehuivat siellä.

Minä olin kaverini luona piilossa ja sain tietää, että turvallisuusjoukot olivat käyneet meillä. En voinut mennä enää kotiin.

Äitini oli hirveän peloissaan ja sanoi, että minun pitää lähteä Syyriasta. Hän ei halunnut, että minä kuolen siellä.

Äidin vuoksi minä lähdin. Pakenin maaseudulle ja sain yhteyden mieheen, joka pystyi auttamaan minut pois Syyriasta. En voi kertoa hänestä enempää.

Toukokuun ensimmäisenä päivänä lähdimme kohti Turkin rajaa muutamien muiden pakolaisten kanssa. Kävelimme rajan yli. Se oli rankkaa.

Sitten sain autokyydin Istanbuliin, missä olin muutaman päivän. Istanbulissa on syyrialaisia pakolaisia, jotka auttavat toisiaan.

Toiveena oli päästä Britanniaan. Lensin kuitenkin Istanbulista toisen pakolaisen kanssa ensin erääseen Euroopan maahan, sitten toiseen ja lopulta Helsinkiin. Meillä oli väärennetyt passit ja viisumit.

Toukokuun 17. päivänä tulimme Helsingin keskustaan ja kysyimme ohikulkijoilta, missä on poliisiasema. Sitten hyppäsimme taksiin ja menimme ilmoittautumaan turvapaikanhakijoiksi. Kaverini lähetettiin toiseen vastaanottokeskukseen.

Siitä lähtien olen ollut täällä, enkä tiedä tulevaisuudesta mitään. Opiskelen suomea, istuskelen vastaanottokeskuksessa ja käyn välillä ulkona.

En voi pitää kovin usein yhteyttä perheeseeni. Heitä vahditaan, joten on parempi, etteivät he kuule minusta usein.

Ajattelen koko ajan Syyrian tilannetta ja omaa tilannettani. Olen ihan sekaisin. Ensimmäiseen kolmeen kuukauteen en pystynyt syömään mitään. Nyt syön perunoita ja lihaa."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi