Häpeälläkin on historiansa

Nettihäpäisy on kuin entisaikojen kansanoikeus, sanoo tutkija Satu Lidman.

Häpeä on tuttu asia, mutta mitä se oikeastaan on?

"Se on universaali perustunne, joka yhdistää ihmisiä ja kulttuureja. Se saa erilaisia muotoja riippuen ajasta ja paikasta", kiteyttää filosofian tohtori Satu Lidman, joka on kirjoittanut aiheesta kirjan Häpeä!

"Se on tunnetta olemisesta epämiellyttävästi huomion keskipisteessä", hän jatkaa.

Kasarmitorilta tulvii keväistä auringonvaloa Saksalaiseen kirjastoon, jossa juomme kahvia.

Huomaan toivovani, että kahvikuppini ei alkaisi täristä – ettei tarvitsisi hävetä. Toive kielii häpeän subjektiivisuudesta.

"Häpeävää ihmistä ahdistaa se, mitä hän kuvittelee muiden hänestä ajattelevan. Se ei tarkoita, että muut todella ajattelisivat hänestä jotakin ikävää", sanoo Lidman rauhallisesti.

Hänen mukaansa yksi ainoa herkässä iässä tai tilanteessa kuultu kommentti voi jäytää joitakin ihmisiä läpi koko elämän.

"Toisiin tuo sama kommentti ei ehkä vaikuttaisi mitenkään."

Lidman painottaa, että häpeän kokemisessa ja tuottamisessa on aste-eroja. Häpeästä löytyy myös paljon hyvää.

"Häpeä on sosiaalinen tunne, joka opettaa meille yhteisömme arvoja ja sääntöjä. Ei voida edes ajatella, että lapsi kasvaisi mitään häpeämättä. Järkevässä mitassa ja lasta alistamatta tämä kaikki on terveellistä", hän lisää.

Vaikka Lidman puhuu häpeästä luontevasti, Häpeä! ei ole itsehoito-opas. Se pui aiheen kulttuurihistoriaa.

Lidman on oikeushistorian tutkijatohtori Turun yliopiston oikeustieteen laitoksella sekä oikeus- ja rikoshistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa.

Naurahtaen hän mainitsee, että kirjan taustalta ei löydy henkilökohtaisia traumoja. Teos popularisoi ja jatkaa tutkimusta, jota hän teki jo vuonna 2008 ilmestyneeseen saksankieliseen väitöskirjaansa.

Väitös käsitteli häpeä- ja kunniarangaistuksia 1500- ja 1600-lukujen Münchenissä.

"Vanhoista konkreettisista häpeärangaistuksista juontuvat suomenkin ilmaukset "joutua häpeäpaaluun", "julkinen ruoskinta" ja "kasvojen menetys".

"Viimeisin viittaa paitsi haluun kätkeytyä muiden katseilta, ehkä todelliseenkin kasvojen silpomiseen", selvittää Lidman.

Häpeän ja kunnian välisestä kytköksestä kumpuaa myös kunniaväkivalta.

"Uskon, että monikulttuurisuus on hyvästä. Silti on olemassa ihmisoikeuksien, naisten ja lasten oikeuksien ja väkivallattomuuden kaltaisia luovuttamattomia arvoja, joihin ihmisten käytöksen täytyy perustua", hän painottaa.

"Nämä asiat on ratkaistava ilman, että kulttuurin täytyy luopua kaikesta omastaan ja sulautua muihin."

Lidman tutkii myös naisiin kohdistunutta rakenteellista syrjintää ja väkivaltaa patriarkaalis-hierarkkisessa kontekstissa.

Mitä se sitten tarkoittaa?

"Tarkastelen varhaismodernia oikeuskulttuuria muun muassa Tukholman ja Münchenin tuomiokirjojen kautta. Pohdin miten ja mistä naisia syytettiin ja rankaistiin", hän selittää.

Tutkimuksessa sivutaan myös kunniaan liittyvää väkivaltaa.

"Vaikka yhtäläisyysmerkkejä ei voida vetää islamilaisen kulttuurin ja 1600-luvun Euroopan välille, yhtymäkohtiakin löytyy. Niiden näkyminen ajassamme on kiinnostavaa."

Kun puhe kääntyy uusiin häpäisyfoorumeihin, internet on ohittamaton paikka.

"Jos häpeärangaistuksia vertaa ihmisten häpäisyyn internetissä, niin jälkimmäinenhän on kuitenkin epävirallista, ei valtiollista eikä rikosoikeudellista toimintaa", luokittelee Lidman.

Hänen mukaansa netissä ihmiset häpäisevät tahallaan toisiaan ja tahattomasti itseään.

"Nettihäpäisyn voisi rinnastaa entisajan populaariin kansanoikeuteen, eli siihen että hysteeriset väkijoukot saattoivat kadulla heittää mutaa huonoiksi leimattujen ihmisten päälle."

Historiantutkimuksesta Satu Lidman toivoo myös ymmärrystä nykypäivän ongelmiin.

"Menneisyyden tonkiminen ei ole minulle itseisarvo", hän määrittelee.

Kaikki työ vaatii vastapainonsa.

Mistä hankit sen?

"Teoriassa harrastuksiani ovat laulu, kuntonyrkkeily, uinti, kuvataiteet, käsityöt ja matkailu."

Käytäntö on sitten eri juttu.

"Kahden pikkulapsen äitinä elämäni on sen verran hektistä, että työpäivän jälkeen en juuri ristipistotauluja tee."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tanaan@sanoma.fi