Hevipioneeri jatkaa seikkailuaan

Kärtsy Hatakka on sekoitus itseään ja Waltari-hahmoaan.

Mistä alkaa satuhahmo ja mihin päättyy arkiminä? Tätä on pohtinut suomalaisen hevin sekopää, kirjavatukkainen sykkijä Kärtsy Hatakka.

Hän nielaisee palan tonnikalapiirasta ja vastaa itselleen. "Olen kasvanut todella syvälle tähän rooliini. Loppujen lopuksi en osaa sanoa, kuinka paljon habituksessani on roolia ja kuinka paljon itseäni. Ne ovat kasvaneet aikalailla yhteen."

Hatakan roolina on ollut neljännesvuosisadan ajan olla Waltari-yhtyeen keulakuva, eikä Waltari ole hirveästi säästellyt. Se yhdisteli heviä ja räppiä jo 80-luvulla, punnersi 90-luvun alun lama-Suomesta suosioon Keski-Euroopassa, esiintyi munkkikaavuissa, teki Avantin kanssa hevisinfonian Juhlaviikoille ja hevibaletin Jorma Uotisen kanssa Kansallisoopperaan.

Ennen kaikkea Waltari on aina tehnyt jotain sellaista, jota on ollut hankala luokitella. Sellaista, mikä ihastuttaa, vihastuttaa ja huvittaa.

"Pahinta, mitä rokkibändi voi saada osakseen, on ihan jees -mielipiteet. Olemme myös tehneet itsemme rankasti naurunalaisiksi alusta asti. Naurunalaiseksi joutuminen kertoo siitä, että on herättänyt ihmisissä tunteita."

Rock n' rollin pitää aina olla seikkailu. Siihen Hatakka uskoo, ja sen mukaan hän on elänyt pikkupojasta asti.

Kun isoveli Tote huomasi, että Kärtsy oli tylsistynyt, hän laittoi rockia soimaan ja alkoi kertoa tarinoita vaikkapa siitä, kuinka laulaja on soturi ja kitaristi pahis. "Bändit olivat arvokas, lähes pyhä asia."

Veljeskatras sai vapaamielisen kasvatuksen äidiltä ja pastori-isältä. Päihteitä vanhemmat eivät hyväksyneet, mutta katsoivat läpi sormien, kun teini-ikäiset pojat polttivat pilveä makuuhuoneessa. Parempi kotona kuin kadulla.

Samaan aikaan olohuoneessa saattoi kokoontua raamattupiiri.

"Minulla on hyvin 60-lukumainen suhtautuminen päihteisiin. Jos ihmisen henkinen puoli on kunnossa ja hän on vahvoilla tunne-elämässä, harmittomassa kokemuksien keräämisessä ei ole mitään pahaa."

"Nautin silti eniten selvin päin olemisesta. On tärkeää, että mieli on kirkas."

Waltarista ilmestyi viime viikolla Pauliina Tuomolan kirjoittama kirja Waltari – Suomimetallin pioneerit. Yhtyeen maineteot ovat viime vuosituhannelta, vaikka se yhä keikkailee ja julkaisee levyjä tasaisesti. Nykyään Hatakka elää kolmen lapsen isänä "pikkuporvarillista elämää" Helsingin Ruoholahdessa. Ohikulkijat pysäyttävät usein Hatakan ja hokevat: "Hei, sä oot siitä jostain bändistä."

Tämä ei Hatakkaa haittaa. Waltarin rinnalla kulkee myös sooloprojekti. Hän nauttii musiikinteosta enemmän kuin koskaan ja saa tehdä juuri sellaista musiikkia kuin tahtoo.

"Virheet kuuluvat rokkibändin saagaan. Bisnespoliittiselta kannalta mun ura on varmasti ollut pelkkää virhettä", Hatakka kertoo ja aloittaa puheen, jonka voisi kuvitella kuulevansa jossain trendikkäässä yrityshautomossa: pitää ottaa riskejä, luoda uutta, yllättää ja hätkähdyttää kuluttajat.

Hatakan mukaan nykyinen musiikkiteollisuus ei sitä tee. Kaikki on liian tuotteistettua, selkeää ja valmiiksi pureskeltua.

Seikkailulle ei ole enää sijaa.

Silti Hatakka, 43, ei suostu haikailemaan mennyttä.

"En halua olla sukupolveni vanki. Kuuntelen yhtä paljon uutta kuin vanhaa musiikkia. Tuntuu pahalta katsella itseni ikäisiä ihmisiä, jotka edelleen puhuvat jostain Beatlesista tai Rolling Stonesista, tai edes Metallicasta."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tanaan@sanoma.fi