Irakin jälkeen avustustyö tuntuu lomalta

Mari Paajasesta olisi repäisevää lähteä vaihteeksi perinteiseen turistikohteeseen.

Dušanbe. Suomen Punaisen Ristin työntekijä Mari Paajanen, 42, kurvaa Ladallaan tottuneesti Tadžikistanin pääkaupungin Dušanben kaduilla ja kujilla. Vaikka ajokokemusta onkin kertynyt eri puolilta maailmaa aina Liberiaa ja Irakia myöten, ajokulttuuri on joka maassa erilainen.

"Dušanbessa ei ole ruuhkia. Autoilla on tilaa, mutta juuri siksi ne sinkoilevat yllättävästi sinne tänne", kuittaa Paajanen.

Tadžikistan on tullut Paajaselle tutuksi keväästä lähtien, jolloin hän aloitti työnsä SPR:n ohjelmadelegaattina Keski-Aasiassa. Tadžikistanin lisäksi Paajanen vastaa parista ohjelmasta Kirgisiassa. Työhön kuuluu seurata, että ohjelmat toteutuvat Punaisen Ristin periaatteiden mukaisesti.

"Olen viihtynyt täällä hyvin. Tietyllä tavalla Tadžikistan yllätti, kun en oikein tiennyt mitä odottaa. Maisemiltaan tämä on sellainen, että saa haukkoa henkeään. Hienoja vuoria ja järviä, joiden värit vaihtelevat sinisestä vihreään. Myös ihmiset ovat ystävällisiä", Paajanen kuvailee.

Kääntöpuolena on maan alttius katastrofeille. Pienempiä maanjäristyksiä, jotka saavat sängyn tärisemään ja tavarat kaatumaan, Paajanen on kokenut jo muutaman kerran. Vuodenajoissakin on kunnon vaihtelua. Sen Paajanen huomasi hikoillessaan elokuussa yli 50 asteen kuumuudessa.

Kun Dušanbeta vertaa Paajasen edelliseen työkomennukseen Irakin Basrassa 2003, olot ovat suorastaan mukavat.

"Kun Irakissa alkoi sota, siellä tarvittiin apua ihmisten evakuointiin. En hetkeksikään unohtanut, missä olin. Korvissa soi koko ajan ammusten taustamusiikki ja heinäkuussa oli yli 60 astetta aavikolla", Paajanen muistelee.

"Kun lopulta pääsin viiden kuukauden jälkeen Irakista Kuwaitiin, nukuin ensimmäiset kaksi viikkoa joka yö kahdentoista tunnin unet. Olin tehnyt Irakissa viidentoista tunnin päiviä ja miettinyt töitä yökaudet."

Toipuminen Irakin komennuksesta kesti kauan ja opetti Paajaselle sen, että vaikeat kokemukset on syytä purkaa ajallaan. Sekin tuli selväksi, että kriisialueella pitää kovettua, mutta ei liikaa. Kaikkia ei voiauttaa, pitää priorisoida.

"Kaikkihan on ollut lomaa Irakin jälkeen. Halusin silti jatkaa, eikä kukaan ole enää epäillyt sen jälkeen kykyjäni näihin hommiin", Paajanen sanoo.

Työkokemusta Paajanen on saanut vuosien mittaan muun muassa Tšetšeniasta, Pohjois-Kaukasukselta, Liberiasta, Myanmarista ja Thaimaasta. Erityisesti hänen sydämeensä jäi Myanmar ja sen ystävälliset ihmiset.

Mikä sitten saa lähtemään yhä uudelleen vaikeisiin ja haastaviin työtehtäviin vaarallisiin oloihin?

"Tähän työhön täytyy olla kutsumus. Pelkkä seikkailunhalu ei riitä", pohtii Paajanen.

"Samoja asioita ei kannata viedä eteenpäin samalla kaavalla eri paikoissa. On nähtävä, mikä toimii missäkin."

Tärkeää on sekin, ettei avustustyössä kannata suhtautua liian vakavasti. "Lisäksi pitää tulla toimeen itsensä kanssa ja sietää yksinäisyyttä."

Paajanen sanoo, että hänestä olisi repäisevää lähteä perinteiseen turistikohteeseen.

Matka maailmalle alkoi oikeastaan jo koululaisena, kun Paajanen valitsi ensimmäiseksi kielekseen pitkän venäjän. Vaikka hän kirosikin vaikeaa kieltä monet kerrat, on siitä ollut paljon hyötyä.

Kielitaitonsa turvin hän lähti opiskelemaan Kiovan yliopistoon ennen Neuvostoliiton hajoamista. Se oli ensimmäinen irtiotto, ja sieltä sai elinikäisiä ystäviä ympäri maailmaa. Zimbabwessa Paajanen on tukenut vanhan työkaverinsa tyttärien Melodyn ja Mona-Lisan koulunkäyntiä. Yhteyttä pidetään kirjeitse ja puhelimitse.

Tadžikistanissa Paajanen seuraa uutisia netistä. Sunnuntaisin hän hakee tilaamansa Helsingin Sanomien sunnuntainumeron hotellista.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tanaan@sanoma.fi