12.2.2012 3:00
Tässä tarinassa tarkat numerot eivät ole niin tärkeitä. Eiväthän päähenkilöt, Rosa Karlsson ja Ayalnesh Thomasson, edes tiedä tarkalleen, milloin ovat syntyneet. Vuodet tiedetään, päiviä ei.
Hetki pitää miettiä sitäkin, milloin heidät adoptoitiin Etiopiasta Suomeen. Oliko se 1995? Ei, kyllä se oli 1994.
Silloin Thomasson oli iältään noin kymmenen, Karlsson kahdeksan.
Sitä ennen oli tapahtunut paljon. Thomassonin ja Karlssonin isä oli ampunut itsensä, äiti kuollut malariaan ja isoveljet kadonneet. Tytöt olivat asuneet kadulla ja lastenkodissa.
Sen jälkeenkin on tapahtunut paljon. Thomasson ja Karlsson ovat varttuneet aikuisiksi Siuntiossa ja Vantaalla. Thomasson on opiskellut lähihoitajaksi, Karlsson lukee merkonomiksi. Molemmat ovat perustaneet perheet.
Ja nyt tuli tämä viimeisin käänne: kadonneeksi luultu isoveli otti yhteyttä Etiopiasta.
Mennään kuitenkin ensin siskosten lapsuuteen Itä-Afrikassa sijaitsevassa Etiopiassa. Nelilapsinen perhe asui talossa, jossa oli maalattia ja yksi suuri huone.
Isä oli sotilas ja paljon pois kotoa. Äiti myi leivonnaisia. "Hän teki myös kotikaljaa, jota matkalaiset kävivät meillä juomassa. Meillä oli eräänlainen kotibaari", Thomasson kertoo.
Karlsson on Thomassonia nuorempi, joten hän muistaa tuosta ajasta vähemmän kuin isosiskonsa. "Minäkin kyllä muistan äidin. Ja sen, miten hän teki kahvia."
Isän kuoltua äiti tapasi uuden miehen, jonka kanssa hän sai pojan, Davidin.
Sitten kuoli äitikin, minkä jälkeen Thomasson, Karlsson ja muutaman vuoden ikäinen pikkuveli yrittivät selviytyä kolmisin.
Eihän se hyvin mennyt. "Kun David sairastui aliravitsemukseen, Punainen Risti järjesti meille paikan lastenkotiin", Thomasson kertaa.
Lastenkoti oli karu paikka. Kuri oli ankara, eikä fyysistä väkivaltaa kaihdettu. "Kerran otin toiselta lapselta pallon. Rangaistukseksi minua hakattiin kumisella raipalla reisiin", Thomasson sanoo.
Lastenkodista adoptoitiin lapsia, ja jokainen lapsi toivoi pääsevänsä adoptoitavaksi. Kun lastenkotiin tuli adoptiota suunnittelevia ihmisiä vierailulle, lasten piti laittaa parastaan. "Eläintarhameininki", kuvailee Thomasson. "Laitettiin korvakorut ja pynttäydyttiin", täydentää Karlsson.
Etiopiassa on tapana, että sisaruksia ei eroteta. Jonkun piti siis adoptoida koko kolmikko eli siskokset sekä pikkuveli-David.
Suomesta löytyi pariskunta, joka oli tähän valmis. Niin sisarukset lähtivät kylmään Pohjolaan, jokaisella vain yksi lelu mukanaan.
Thomassonille ja Karlssonille on jäänyt mieleen etenkin Davidin lelu. "Se oli lelukissa nimeltä Jeesus."
Sen koommin Etiopialla ei ole juuri ollut merkitystä heidän elämässään. Siskokset oppivat nopeasti suomen ja aloittivat koulun.
Thomasson sanoo, että uuteen maahan muuttaminen tarkoitti totaalista irtiottoa entisestä. "Vanhat siteet katkaistiin, ja amharan kielikin unohtui. Etiopiaan ei jäänyt mitään. Luulimme, että sukulaisiakaan ei ole."
Karlsson on viime aikoina alkanut olla tekemisissä Suomen etiopialaisen yhteisön kanssa. Hänellä on etiopialaisia ystäviä, ja hän on käynyt etiopialaisten juhlissa.
Entäpä sitten isoveljet? Karlsson ja Thomasson ovat koko ajan tienneet, että heillä oli kaksi vanhempaa veljeä.
Veljiä etsittiin heidän vielä Etiopiassa ollessaan, mutta etsinnät eivät tuottaneet tulosta. Päätelmä oli, että veljet ovat kuolleet.
Sen suurempi yllätys oli, kun Thomassonille tuli marraskuussa Facebookissa viesti. Siinä selvästi etsittiin häntä ja hänen sisaruksiaan. Viestiä oli lähetetty umpimähkään eri puolille maailmaa ihmisille, joilla saattoi olla kytköksiä Etiopiaan.
Thomasson vastasi englanninkieliseen viestiin. Selvisi, että kyselijä oli ilmeisesti toinen hänen isoveljistään.
Se tuntui uskomattomalta – ehkä liiankin. Tuli mieleen, onko kyseessä huijari.
Thomasson esitti veljelle kysymyksiä, joiden vastaukset tietävät ainoastaan hänen alkuperäiset perheenjäsenensä. "Hän vastasi kaikkiin oikein. Etiopiassa ei kirjata juuri mitään ylös, joten hän ei ole voinut lukea vastauksia mistään."
Kun sisarukset olivat löytäneet toisensa, alkoi kiivas yhteydenpito. Selvisi, että "kateisiin" veljet joutuivat aikoinaan, kun he lähtivät muualle töihin. He kiersivät eri paikoissa, eivätkä tienneet, että heitä etsitään.
Alkuperäisen viestin lähettänyt veli työskentelee nykyään opettajana Etiopiassa. Hän on juuri saanut ensimmäisen lapsensa.
Toisellakin veljellä on perhettä. Hän työskentelee maanviljelijänä ja on kääntynyt muslimiksi.
Thomasson ja Karlsson aikovat lähteä käymään Etiopiassa mahdollisimman pian. Mukaan lähtevät myös miehet ja lapset.
Karlsson haluaa nähdä etenkin paikkoja ja kävelyreittejä, jotka liittyivät heidän silloiseen elämäänsä. "Muistan pelänneeni tiettyjä paikkoja. Haluan käydä katsomassa niitä nyt, jotta voin unohtaa pelkoni. Voi olla aikamoinen itkureissu tulossa."
Thomasson nyökkäilee. "Monet asiat muistaa niin hienoina, esimerkiksi torin hedelmineen. Siellä joutuu kohtaamaan sen, että kaikki ei välttämättä olekaan niin hienoa."
Ennen kaikkea vanhaan kotimaahan mennään tapaamaan veljiä, joilla ilmeisesti on hallussaan myös siskojensa syntymätodistukset.
Viimein Thomasson ja Karlsson saavat tietää, milloin voivat viettää syntymäpäiviään.
Siskosten Etiopian-matkaa seurataan HS:n Ihmiset-sivulla.
Helsingin Sanomat | hs.tanaan@sanoma.fi