Helsingissä kanta- kaupunkilaiset saastuttavat enemmän kuin kaupungin laidoilla asuvat.

Kaupunkilainen saastuttaa enemmän kuin maalainen

Kaupunkilainen pyöräilee, ajaa ratikalla ja asuu maalaista ahtaammin. Silti hänen hiilijalanjälkensä on Suomessa suurempi kuin maalaisen, sillä kaupunkilainen myös shoppailee, matkustaa ulkomaille ja syö ulkona. Pelkkä asumisen tiivistäminen ei vähennä hiilidioksidipäästöjä, sanovat Aalto-yliopiston tutkijat.

'Me ei olla kyllä kovin ekologisia!" Kati Ankkuri sanoo.

Siltä se tosiaan vaikuttaa. Ankkurit asuvat Lopella, keskellä metsää. Lähimmälle asfaltoidulle tielle on melkein kolme kilometriä. Kirkonkylälle kahdeksan.

Kati Ankkurin työmatka Riihimäelle on 30 kilometriä. Pekka Ankkuri ajaa joka päivä 60 kilometriä Hämeenlinnaan. Lassin, 12, ja Matiaksen, 10, koulu ja salibandytreenit ovat kirkonkylällä, samoin kauppa.

Ilman autoa ei pääse mihinkään.

Eikä siinä kaikki. 130 neliön talossa on sähkölämmitys. Tosin pattereita pidetään kovillakin pakkasilla päällä vain vessassa, kylpyhuoneessa ja eteisissä. Muuta taloa lämmittävät kaksi uunia, joihin polttopuu saadaan omasta metsästä.

Puulämmitystä ei ole valittu ekologisista syistä. Siihen on ajanut sähkön hinta ja kapinamieli. Sähköveron korotukset ärsyttävät Pekka Ankkuria niin, että hän on mieluummin villasukat jalassa kuin napsauttaa patterit päälle.

Jätetään Ankkurit hetkeksi Lopelle ja matkataan maalta kaupunkiin: Espoon länsireunalle Espoonlahteen. Käännytään pois Länsiväylältä ja ajetaan matalien kerrostalojen ohi. Niitä seuraa mutkitteleva tie, jota reunustavat puut, aidat ja kylki kyljessä kyhjöttävät pientalot. Tässä espoolaisessa idyllissä asuu konsultti Antti Hakkarainen vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa.

"Me ollaan kyllä aika viherpiipertäjiä", Hakkarainen kuvaa perhettään.

Perheen molemmat aikuiset kulkevat bussilla töihin 20 kilometrin päähän Helsingin keskustaan. Hakkarainen laski jo 1990-luvulla, että hän säästää siten 50 minuuttia joka päivä.

Viherpiiperrys ei jää bussimatkoihin. Perhe pitää kodin lämpötilan viileänä, suosii luomua ja lähiruokaa, välttää naudanlihaa, kasvattaa vihanneksia omassa puutarhassa ja varoo turhaa ajoa kesämökille, 60 kilometrin päähän. Aurinkolomalle lähdetään Kreikkaan eikä Thaimaahan – ja ulkomailla lomaillaan vain kerran vuodessa. "Sekin on mun mielestä paljon."

Silti Hakkaraisten hiilijalanjälki ei välttämättä ole Ankkurien hiilijalanjälkeä pienempi. Ei ainakaan paljon.

Unohtakaa hetkeksi kaikki, mitä olette oppineet kaupunkiasumisen ekologisuudesta. Siis että tiivis kaupunki, jossa ratikat ja junat vievät palveluiden luo, on automaattisesti ilmastolle parempi kuin hajanainen maaseutu tai lähiö.

Tämä ei nimittäin ole totta.

Tiiviistä kaupunkirakenteesta on toki paljon hyötyä vaikka arjen sujuvuudelle, mutta se ei väistämättä vähennä hiilidioksidipäästöjä. Päinvastoin. Tällä haavaa kaupunkilaiset saastuttavat ilmakehää enemmän kuin maalaiset.

Tähän ovat päätyneet Aalto-yliopiston tutkija Jukka Heinonen ja kiinteistöliiketoiminnan professori Seppo Junnila. Heinonen luokitteli koko Suomen maaseutuun, taajamiin, kaupunkeihin ja pääkaupunkiseutuun ja vertaili sitten asukkaiden hiilijalanjälkiä eri ympäristöissä.

Tulos: mitä tiiviimpi asutus, sitä suuremmat päästöt.

Tämä koski kaikkia tutkimuksen osa-alueita paitsi yksityisautoilua. Lämmitys, kiinteistön hoito, rakentaminen, vapaa-ajan palvelut, päivittäistavarat, ulkomaanmatkat – kaikesta tästä syntyy kaupungissa enemmän päästöjä kuin maalla.

Tutkijoiden mielestä nyt vallalla on uskomus, että kun asutusta tiivistetään, hiilijalanjälki pienenee.

"Aika varmasti voin sanoa, että niin ei tule tapahtumaan", Junnila sanoo.

Kaupungissa asuminen ei ole mikään ekoteko.

Mitä ihmettä tästä pitäisi ajatella? Onko Matti Vanhasen ylistämä Nurmijärvi sittenkin ilmaston kannalta parempi asuinpaikka kuin vaikkapa radanvarsikaupungit Kerava ja Hyvinkää?

Ei ole.

On ekologisia maalaisia ja on saastuttavia maalaisia. Nurmijärveläiset kuuluvat jälkimmäiseen porukkaan. He ovat juuri niin pahamaineisia kuin betonipuolue on antanut ymmärtää.

Nurmijärvellä asukkaiden hiilijalanjälki on 25 prosenttia suurempi kuin Helsingissä. Samoin espoolaisten päästöt ovat suuremmat kuin helsinkiläisten. "Nurmijärvellä ja Espoossa rakennetaan isoja taloja, omistetaan kaksi isoa autoa ja kulutetaan paljon kaikissa näissä kategorioissa", Heinonen sanoo.

Heinosen ja Junnilan tutkimuksista ei siis voi vetää johtopäätöstä, että kaikkien pitäisi muuttaa maalle. Vaan että tulevaisuuden vähähiiliset asuinalueet voivat sijaita yhtä lailla maalla ja kaupungissa, keskustassa ja lähiössä.

"Moni tykkäisi muuttaa vähän kauemmas ja asua maaseutumaisemmin. Ainakaan tämän perusteella ei voi sanoa, että se olisi hirveän ei-toivottava kehitys. Se riippuu kaikennäköisistä muista valinnoista", Heinonen sanoo.

Tutkijat ovat sitä mieltä, että maaseudulla näihin valintoihin voi vaikuttaa jopa enemmän kuin kaupungissa.

"Kaupungissa voi vaikuttaa lähinnä tähän yhteen asiaan, liikkumiseen", Junnila huomauttaa.

Harha kaupunkien paremmuudesta onkin syntynyt pitkälti siitä, että on keskitytty liikaa liikenteeseen. "Liikkuminen on ollut täysin vallitsevassa roolissa tässä keskustelussa, vaikka se ei millään mittarilla ole keskeisin päästöjen lähde", Jukka Heinonen sanoo.

Tutkijat korostaisivat liikenteen sijaan ensisijaisesti energian tuotantoa ja toiseksi rakentamista ja asumista.

Mutta tärkeintä on tietysti muuttaa tätä kaikkea. Radikaalisti. Junnila antaa esimerkin:

"Itävallassa passiivitalon määritelmään kuuluu, että siinä ei ole lainkaan lämmitysjärjestelmää."

Ketään ei ehkä yllätä, että Espoossa ja Nurmijärvellä asuu saastuttavaa katumaasturikansaa.

Mutta ilmastoa voi pilata myös ilman pitkiä työmatkoja ja isoa omakotitaloa. Keskellä tiivistä kaupunkia ja hyvää joukkoliikennettä. Nimittäin Helsingissä kantakaupunkilaiset saastuttavat enemmän kuin kaupungin laidoilla asuvat.

Kaupunkilainen elämäntapa, shoppailu, ravintolat, elokuvat, museot, teatterit, kahvilat, matkustelu ja kaikki muu kiva, lämmittää ilmastoa.

Tästä elämäntavasta ei välttämättä luovu, vaikka muuttaisi maalle. Nurmijärvelläkin 75 prosenttia autoilusta tapahtuu vapaa-ajalla. Sieltä lähdetään pois, ihmisten ja palveluiden luo.

Pahin vaihtoehto on juuri tämä: ihminen ei elä kaupungissa, mutta ei oikein maaseudullakaan.

Palataanpa taas Lopelle, yksityisautoilevan Ankkurin perheen luo. Valkoisen lauta-aidan takana on siisti piha, jota hallitsee vanha vaahtera. 1920-luvulla rakennettuun hirsitorppaan on tehty pari vuotta sitten laajennus.

Laajennusta ei ulkoa erota, jos ei osaa katsoa tarkkaan.

"Kun suunnittelimme laajennusta, moni sanoi, että miksette vain vedä puskutraktorilla vanhan yli", Kati Ankkuri kertoo.

"Mä en ymmärrä sellaista puhetta ollenkaan."

Eivät ymmärrä tutkijat Junnila ja Heinonenkaan. He korostavat, että vanhan korjaaminen on ilmastolle usein parempi kuin kokonaan uuden rakentaminen.

Vanhan arvostaminen näkyy myös Ankkurien sisustuksessa. Suurin osa huonekaluista on aiemmin kuulunut vanhemmille, isovanhemmille ja isoisovanhemmille.

"Nämä on mun aarteita", Kati Ankkuri sanoo.

Kierrätyksenä Ankkurit eivät ole sisustustaan osanneet nähdä. Myös roskien ja lastenvaatteiden kierrättäminen on itsestään selvää. Maalaisjärki sanoo, että ehjää tai käyttökelpoista ei heitetä pois.

Ankkurit viihtyvät kotonaan. "Kun me tänne kotiin tullaan, niin ei me kyllä enää viitsitä mihinkään lähteä."

Kun asuu maalla, ei kaipaa kesämökkiä. Eivätkä Ankkurit halua ulkomaillekaan joka vuosi. Viime syksynä he olivat Roomassa ystävien luona. Sitä ennen kolme vuotta sitten Tanskassa ja sitä ennen kai Ruotsissa.

Vaikka Ankkurit käyvät kaupungissa töissä, he eivät juuri välitä kaupungin houkutuksista. Töiden jälkeen ei jäädä kiertelemään kauppoihin eikä kotoa ajeta ravintolaan syömään.

"Ei me vietetä aikaamme shoppailemalla. Sitä me ei todellakaan harrasteta", Kati Ankkuri sanoo.

"Just kävit Helsingissä", aviomies huomauttaa.

"Koskakohan olin käynyt viimeksi? Viisi vuotta sitten!"

Riihimäellä kasvanut Kati Ankkuri kaipaa kaupunkilaiselämästä vain yhtä asiaa: sitä, että voisi kävellä tai pyöräillä paikasta toiseen. Pitkään Ankkurit olivat kateellisia kaupunkilaisille kavereilleen, jotka pärjäsivät yhdellä autolla.

"Mutta nyt niilläkin on melkein kaikilla kaksi autoa."

Kaupungissa siis kulutetaan enemmän kuin maalla. Siellä ollaan myös rikkaampia kuin maalla, ja hiilijalanjälki on yleensä sitä suurempi, mitä enemmän rahaa on käytössä.

Tulevaisuudessa voi olla toisin. Kun vaikka siirrytään nollaenergiataloihin, päästöt eivät kasva, vaikka neliöt lisääntyisivätkin.

Siihen on kuitenkin vielä aikaa, joten onneksi ihmisten kulutustottumukset eivät ole mikään luonnonvoima. Eivät edes espoolaisten. Antti Hakkarainen on siitä hyvä esimerkki. Hän pitää kovasti autoista ja kärsii autokuumeesta varsinkin näin keväisin.

"Joskus tulee mieleen, että voisi palkita itsensä ostamalla jotain. Vaikka avoauton tai moottoriveneen."

Mutta Hakkarainen vastustaa kiusausta. Perheen auto on ostettu vuonna 2003. Sillä ajetaan vain 10 000 kilometriä vuodessa. Kesämökillä veneen perämoottori toimii sähköllä.

Hakkarainen sai viherherätyksen 1990-luvun alussa. Sen jälkeen hän on seurannut World Watch -instituutin raportteja maailman tilasta ja lukenut kansainvälisen ilmastopaneelin loppuraporttia.

"Nyt mä saan suuremman tyydytyksen siitä, että elän ekologisesti, kuin siitä, että kuluttaisin älyttömästi."

Vaikka Hakkarainen tekee ekologisia valintoja aktiivisesti, hän ei oikein tiedä, paljonko niillä on lopulta merkitystä.

Varakkaisiin kanssaespoolaisiin verrattuna hänen hiilijalanjälkensä on varmasti pienempi. Mutta maailma ei pelastu pelkillä kulutusvalinnoilla.

Tarvitaan myös politiikkaa: tiukkoja rakennusmääräyksiä, päästökattoja energiayhtiöille ja tukea energiaa säästäville yrityksille.

Kauppakeskus Lippulaivaa, Hakkaraisten lähikauppaa, vastapäätä on iso kuoppa, jonka pohjalla on vettä. Kuoppaa ympäröi työmaa-aita.

Puoli vuotta sitten kuopan paikalla oli vielä Ulappatorin ostoskeskus. Nyt aidan sisäpuolella on YIT:n kyltti. "Rakennamme tälle tontille kerrostaloasuntoja", siinä lukee.

"Tämä tiivistyy aika paljon. Toi koulukin tosta lähtee", Antti Hakkarainen esittelee tyytyväisenä kotiseutujaan.

Hän on sisäistänyt viestin siitä, että tiivis asuinalue on ekologinen.

"Metroasema tulee kai johonkin tuohon", hän huitaisee kädellä kuopan suuntaan.

Hakkaraisen perheessä sitä jo odotetaan. Nyt ohi huristelevat bussit ja perheautot.

Hakkaraisen teini-iässä 1980-luvun alussa Espoonlahden alueella asui alle 30 000 ihmistä. Nyt asukkaita on 50 000, ja alue on yhä vehreä. Tiivistämisen varaa on siis ollut.

Lippulaivasta 700 metrin päässä on Hakkaraisten koti, vuonna 1980 rakennettu paritalon puolikas.

Perhe on haaveillut tilavammasta asunnosta, mutta ei halua muuttaa pois kivalta alueelta. Jos he rakentaisivat oman asunnon, se pitäisi tehdä jonnekin, missä tarvitaan kahta autoa. Tätä he eivät halua.

Asunnon 148 neliötä lämpiävät kaukolämmöllä. Olohuoneen isoista ikkunoista näkyy omalle pihalle. Pihalla on terassi, joka on tarkoitus lähiaikoina lasittaa. Se vähentää olohuoneen lämmitystarvetta.

Neljän asunnon taloyhtiössä muutkin ovat kiinnostuneet energiatehokkuudesta. Talot on vastikään lämpökuvattu, ja eristystä on tarkoitus parantaa. Asukkaat ovat suunnitelleet myös aurinkoenergian hyödyntämistä. Autotallien mustille katoille mahtuisi lämpökeräimiä.

"Mutta insinööritoimistoista sanotaan vain, että kukaan ei ole vielä yhdistänyt niitä kaukolämpöön."

Yhtiökokouksessa on puhuttu myös maalämpöön siirtymisestä, mutta asukkaat saivat sen käsityksen, että se on heidän tontillaan kielletty. Toistaiseksi pysytään siis kaukolämmössä. Sen hiilijalanjäljestä päättää Fortum.

Hakkaraisen taloyhtiössä energiasta ollaan poikkeuksellisen kiinnostuneita. Moni suomalainen kuluttaa tekstiviesteihin yhtä paljon rahaa kuin sähköön, ja keittiöremontti voi viedä rahaa saman verran kuin kahdenkymmenen vuoden lämmitys. Niinpä energiaa ei juuri mietitä.

Hakkarainenkin tunnistaa tämän. Hänelle ei olisi ongelma maksaa sähköstä nykyistä enemmän.

"60 euron sähkölasku kuukaudessa on aika pientä tällaisen perheen kuluissa."

Ovi käy ja perheen esikoinen Petro, 12, tulee sisään. Hän on kuullut tämän keskustelun ennenkin. "Me eletään kyllä tooosi ekologisesti."

Jokin aika sitten perheen pojat olisivat kovasti halunneet uudeksi autoksi katumaasturin. "Kun selitimme, miksi sellaista ei meille tule, pojat kyllä ymmärsivät", isä kertoo.

Petro on haaveillut myös moottoripyörästä mökille. "Mut emmä sitä kyllä enää haluu."

Muissa perheissä ei olla yhtä tiukkoja. Sen näkee heti Hakkaraisten aidan takana. Matkalla bussipysäkille vastaan tulee kolme katumaasturia, ja kevään tullen teinit ovat kaivaneet moottoripyörät autotalleista.

Hakkaraisen tuttavapiirissä hänen viherpiiperryksensä onkin usein hyväntahtoisen naureskelun kohteena. Viime vuosina nauru on tosin ollut vähenemään päin.

Helsingin Sanomat | hs.sunnuntai@sanoma.fi