Kerjäläiset ovat valtakuntansa vartijoita

Romanikerjäläiset pitävät tiukasti kiinni omista reviireistään. Kerjäläiseksi tekeytynyt HS:n toimittaja häädettiin lähes jokaiselta kadunkulmalta Helsingin keskustassa.

Helsinki on kylmä kaupunki. Sen kadut ovat kiveä ja merituulta. Ne on ihmeellisellä tavalla suunniteltu niin, että kadun pinnalta ylöspäin puhaltaa aina pirullinen viima. Se livahtaa takinliepeestä paidan alle, hiipii niskaan ja ravistaa.

Vilunvärinä ravisuttaa kerjäyskuppiani ja muutamaa lanttia sen pohjalla.

Kivitalojen ja näyteikkunoiden alapuolinen Helsinki on tavalliselle kaupunkilaiselle vieras. Se on kaupunki, jonka kaduilla on näkymättömät rajat. Siellä valtaa pitävät aivan muut ihmiset kuin kaupunginjohtaja Jussi Pajunen hoveineen.

Seitsemän romanikerjäläisen joukko kävelee määrätietoisesti kerjäyspaikalleni Sokoksen kulmalle ja piirittää kaupungin keskustaan ilmestyneen ulkopuolisen.

"Hei sinä. Puhutko englantia, suomea? Mitä teet täällä? Mene pois. Tämä on minun äitini paikka. Et voi olla täällä. Mene muualle."

Joukkoa johtava noin kolmekymmentävuotias nainen kurkistaa kuppiin, laskee vähäiset rahat ja antaa niiden lopulta olla. Keskustelu käydään englanniksi.

"Mene pois."

Kesäkuussa uutisoitiin ensimmäisestä katukerjäläisten välille syntyneestä reviiririidasta, kun jalkapuoli romanikerjäläinen löi kävelykepillään toista romania silmään Uspenskin katedraalin liepeillä.

Kesällä katedraalin edusta on tuottoisa kohde, eikä jalkapuoli katsonut reviirilleen tunkeutumista hyvällä.

Reviirien kunnioittaminen on romanien tapa, kertoo romanien päiväkeskuksessa Sörnäisissä työskentelevä Marjatta Vesalainen.

"Kysyin Sokoksen edessä usein istuvalta romaninaiselta, mistä hän tietää, mikä on kenenkin paikka", Vesalainen kertoo. "Nainen kertoi, että siitä on kirjoittamaton sopimus. Vaikka hän oli välillä Romaniassa, ei paikalla saanut istua kuin korkeintaan hänen sukulaisensa."

Sujautan kolikot taskuuni, käärin mattoni rullalle ja jatkan matkaa. Kierrän niissä keskustan paikoissa, joissa romanikerjäläisiä usein näkee.

Kerjäysasennon ottaminen on aina yhtä vaikeaa. Kun painaa polvensa katukivetykseen, painuu samalla muiden alapuolelle ja tekee itsensä kunnon kaupunkilaisille näkymättömäksi.

Mutta muut kerjäläiset näkevät. Viidessä tapauksessa kahdeksasta he ajavat pois alueeltaan. Joskus siihen kuluu vartti, joskus tunti.

Yksi naisista viittilöi Rautatieaseman ja Lasipalatsin väliä. Tämä on hänen katunsa, kokonaan.

Kaksi viikkoa sitten romanien reviiririidat leimahtivat aiempaa väkivaltaisemmiksi.

Öisen takaa-ajon päätteeksi seitsemän Romanian romanin joukko pahoinpiteli Helsinkiin tulleen maanmiehensä, ei-romanin, sairaalakuntoon Rautatientorilla. Miestä rusikoitiin rautaputkilla ja mailoilla.

Poliisille romanialainen kertoi myöhemmin, että väkivallassa oli kyse tuhannen euron suojelurahasta, jota häneltä vaadittiin romanien reviirille asettumisesta. Romanit puolestaan sanoivat, että mies oli huoritellut heidän äitiään, ja pahoinpitely oli kosto tästä.

"Jokainen voi pohtia sitä, miten paljon tällaisiin lausuntoihin liittyy vastapuolen mustamaalausta", sanoo ylikomisario Juha Hakola Helsingin poliisista.

"Nämä ilmiöt liittyvät heidän hierarkkiseen kulttuuriinsa. Silti uskon, että kyse on keskinäisistä välienselvittelyistä, jotka eskaloituvat väkivallaksi vain ääritilanteessa."

Romanien antamat häätökäskyt eivät ole uhkaavia. Niiden sävy on tiukka, mutta asiallinen.

"Tämä on minun paikkani", selittää vanha nainen häätäessään minut Kolmen sepän aukion vierestä. "Ei tässä voi olla kahta. Rahaa annetaan vähän. Ei se riitä meille molemmille."

Rautatientorin ihmisvilinässä saa polvistua rauhassa, vaikka romanikerjäläiset huomaavatkin. Alue on niin julkinen, että se kuuluu kerjäläisten lisäksi myös esimerkiksi feissareille ja muusikoille.

Päivän kerjäämisen aikana kuppiin ilmestyy 12,60 euroa. Rahat annettiin hyväntekeväisyyteen.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kaupunki@sanoma.fi