Kuiva Pakistan muuttui Järvi-Suomeksi

Hannele Kankuri nauttii kotimaasta, jossa ei tarvitse piiloutua tarkka-ampujilta.

Sarjassamme "Suomalaiset sankarinaiset pelastavat maailman" helsinkiläinen Hannele Kankuri on juuri palannut Pakistanista. Siellä syyskuussa alkaneista tulvista kärsii 9,6 miljoonaa ihmistä, ja 300 000 kotinsa menettänyttä asuu 3 000 evakkoleirissä.

Kirkon ulkomaanavun hommissa ollut Kankuri kierteli Keski-Suomen järviseutuja muistuttavilla alueilla jakelemassa ihmisille muun muassa ruokaa. "Vehnäjauhoja, ruokaöljyä, papuja", Kankuri kertoo.

"Normaalistihan siellä on kuivaa. Sitten kun sitä vettä on, sitä on liikaa."

Leiri on hänen mukaansa oikeastaan liioitteleva ilmaisu tulva-alueita halkoneiden teiden varret täyttäneistä bambu- ja pressukyhäelmistä.

Kankurin laskujen mukaan apua sai 45 000 ihmistä. Telttoja jaettiin 7 500 perheelle. "Suunnittelin kuka saa ja kuka ei. Kun kaikki ovat avun tarpeessa, ei ole helppoa päättää, kuka on sitä vielä enemmän kuin toiset."

Syyskuun lopussa tekstiviesti tuli ja Kankuri meni, niin kuin monta kertaa aiemmin. 20 vuoden aikana Kankuri, 51, on pelastanut Keniassa, Etiopiassa, Sambiassa, Mosambikissa, Angolassa, Thaimaassa, Indonesiassa, Mongoliassa ja Haitissa. Lopulliseen pelastamiseen hän ei tosin usko: "Luonnonkatastrofeja tulee jatkuvalla syötöllä, ja tiheys vain kasvaa. Hommaa riittää."

Suunta on muutenkin huonontunut: "Avustustyöntekijöiden kidnappaukset ja tappaminen ovat lisääntyneet."

Pakistanissa myös sala-ampujat ja pommi-iskut ovat aina uhkina. Väestönkasvu on hillitsemätöntä, tai sitten se on hallittua: ihmisiä synnytetään sotilaiksi ehkä naapurista uhkaavan Intian takia.

"Mun aikana ei ollut pommi-iskuja. Tai oli niitä, mutta ei siellä, missä minä olin."

Oleskelu muistutti kotiarestia. "Kävellä ei voi lainkaan, aina mennään autolla ovet lukittuina, ja ulos tullaan vasta porttien sisäpuolella. Valkoinen iho ei ole siellä eduksi, eikä myöskään se, että on nainen. Mulla oli siis kaksi miinusta, plus vielä se, että olen puhelias. Olen hiukan liian eläväinen Pakistaniin."

Töölöläiskaksion sohvalla tallirottakoira Jeri ottaa rennosti maaten selällään sohvalla koivet ylöspäin. Ei kivikkolaisessa Kuosmasten vakisijaisperheessäkään mitään vikaa ole, semminkään kun perheen lapset Pilvi ja Pyry pitävät ahkerasti parsonrussellinterrierin tarpeista huolta. Mutta onhan se aina eliksiiriä, kun ikioma emäntä on kotona.

Ja emännän omasta mielestä kanssa: "Saa pitää omia vaatteitaan, ei kaapuja ja huiveja, saa kulkea vapaasti ja pitää kotonaan verhoja auki ilman, että tarvitsee pelätä sala-ampujia."

Olohuoneen seinää koristaa muun muassa maalaus Zimbabwesta. Matto sekä koraaninlukuteline ovat Pakistanista. Nojatuoli on isoäidiltä. Paljon on pahvilaatikoissa.

"Maanjäristyksissä hajoavat talot, kadut, kaupungit . . . Tavaralla ei ole merkitystä", Kankuri sanoo.

"Suomeen palattua ottaa aina vähän korvaan, jos joku suuttuneena kyselee, missä on hänen nimikkokahvimukinsa", Kankuri kertoo ajoittaisesta oireilustaan.

"Sitä aina vähän aikaa ihmettelee, vaikka on monta kertaa palannut. Ei meinaa aina aluksi pysyä keskusteluissa mukana."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tanaan@sanoma.fi