Medialukutaidon opetus on täysin retuperällä

Keskustelu koulujen medialukutaidon opetuksesta on auttamatta myöhässä. Mediamaailman kehitys on niin raju, ettei kouluopetus enää ehdi sen mukaan. Minkäänlaisia opetussuunnitelmia eikä päätöksiä medialukutaidon opetuksesta ole, vaikka niitä olisi pitänyt tehdä jo 40 vuotta sitten, kun visuaalinen viestintä laajeni muun muassa videoiden muodossa.

Kuvallinen lukutaito on yhtä tärkeä kuin painetun tekstin. On suorastaan sivistyksellinen häpeä, että maamme kehutussa koululaitoksessa tuo yksi tärkeimmistä moderneista taidoista on laiminlyöty. Kuvallisesta viestinnästä lähes räjähdysmäisesti kasvanut medialukutaidon tarve on jätetty täysin oman onnensa nojaan, retuperälle. Kuitenkin mediamaailman yhä laajenevat ulottuvuudet vaativat, että se otetaan mukaan kouluopetukseen.

Kuvallisen lukutaidon opetuksen puutetta on perusteltu muun muassa niin, että sen voi sisällyttää eri oppiaineiden yhteyteen. Tätä ajatusta kritisoineet näkemykset eivät saaneen minkäänlaista vastakaikua. Seurauksena on, että eri medioiden kuluttajat, esimerkiksi kouluikäiset, ovat täysin kritiikittömästi kaikenlaisen manipuloinnin armoilla. Kokonaisvaltaisen opetuksen vaatimukset kaikuivat kuuroille korville.

Myös koulun sisältä saattaa joskus kuulla varsin käsittämättömiä näkemyksiä, että medialukutaidon opetus pitäisi jättää kotien tehtäväksi. Miten kodit siihen kykenevät, jos koululaitoksella ei ole ollut antaa eväitä uuteen lukutaitoon?

On älyllistä laiskuutta ja henkisesti vaarallista yrittää siirtää yhtä koululle kuuluvaa keskeistä tehtävää koulun ulkopuolelle muistaen, mikä on opetuksen keskeisin sisältö ja tavoite: sivistys ja valistus. Eivät ne ole miksikään muuttuneet.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia tuloksia esimerkiksi Oulun Elokuvakeskus on saanut aikaan vuosikymmenten kuluessa elokuvakasvatuksessa ja kuvallisen viestinnän opetuksessa yhteistyössä oululaisten oppilaitosten ja sitä kautta kotien kanssa. Työ on ollut kaikin tavoin esikuvallista ja ainutlaatuista.

Kuvallisen viestinnän opetuksen ja mediakasvatuksen olisi pitänyt alkaa koululaitoksessamme viimeistään silloin, kun New Yorkin mediaekologian professorin Neil Postmanin teos Lyhenevä lapsuus ilmestyi suomeksi 1982. Postman käsittelee teoksessaan sähköisten tiedotusvälineiden vaikutusta lapsiin niin, ettei tilanne ryöstäytyisi hallinnasta. Tuo tärkeä osviitta sivuutettiin matkalla mediamaailmamme syövereihin.

opettaja

Vantaa

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi