Nainen joka tuntee kummitukset

Museolehtori Anna Finnilä kerää tietoja aaveista ja elävöittää historiaa draaman keinoin.

Vanha koristeellinen palo-ovi aukeaa narahtaen.

Astumme Tuomarinkylän kartanon kylmälle ja hämärälle ullakolle. Perimätiedon mukaan siellä vaeltelee levoton sielu, talon entinen emäntä Natalia Stjernschantz eli Valkea rouva. Hän kuoli 1858 lapsivuoteelle, menetettyään jo vuotta aiemmin esikoisensa.

"Talon vanha vahtimestari Kerttu oli nähnyt, kuinka hän oli kulkenut suoraan oven läpi", evästää Helsingin kaupunginmuseon "kummitusvastaava" Anna Finnilä.

Äkkiä huomaamme muhkeahameisen naishahmon nyytti sylissään!

Huh, Finniläkään ei muistanut, että kartanomuseon vintille oli säilötty luonnollisen kokoinen rekvisiittanukke.

Erikoisen tittelinsä museolehtori sai työtovereilta, kun alkoi 1990-luvulla kerätä Helsinkiin liittyviä kummitusjuttuja. Ne tulivat aluksi Lastenmuseon näyttelyyn, mutta kiinnostuneiden kyselyt ovat jatkuneet. Erityisen pinnalla kalmanväki on perinteisestikin näin kekrin eli pyhäinpäivän aikoihin.

Tuorein Helsingin tunnetuista kummituksista on näyttelijä Urho Somersalmi. Hän surmasi mielenhäiriössä vaimonsa kirveellä ja itsensä hirttäytymällä 1962.

"Hänet on nähty liikkumassa Kansallisteatterin käytävillä teräase yhä kädessään. Häntä en todellakaan haluaisi kohdata", Finnilä puistattelee.

Yksi aavekeskittymistä on Kruununhaka. Yliopiston talossa Vironkatu 1:ssä vaikuttaa kummitusvastaavan mielihaamu, keisarillisen laivaston upseeri Aleksi.

"Hän on siinä mielessä mukava, että on hyvin vilkas. Havaintoja on viime vuosiltakin. Milloin hän sekoittaa tutkijoiden papereita tai tuijottaa suihkussa käyviä, milloin ajelee hissillä tai kolistelee."

Jotkut kummituksista eivät ehkä vain tiedosta kuolleensa, mutta useampia vaivaa jokin asia: menetys, onneton rakkaus, julmettu loppu.

Kristianinkadun ruiskumestarin kummittelu alkoi, kun hänen lempi-istuskelukiveään siirrettiin – mutta lakkasi kiven paikalleen palautuksen myötä.

Lauttasaaresta kotoisin oleva Finnilä vietti tyttönä kesät satavuotiaalla sukuhuvilalla Pohjanmaalla. Sielläkin vaikutti oma kummitus, tomera Sofia-rouva, joka ilmaantui öisin monelle vieraalle sängynpäätyyn.

"Itse en ollut varmaan tarpeeksi herkkä, sillä en nähnyt häntä. Mutta sukulaisten tarinat ja runsas vanha esineistö olivat varmaan eräs syy, miksi lähdin opiskelemaan historiaa", Finnilä sanoo.

Täysverisellä humanistilla on halu ymmärtää itseä ja omaa kulttuuria – ja herätellä myös muita samaan. Museolehtorina hän opastaa ja luennoi sekä suunnittelee näyttelyitä tutkijoiden kanssa. Taannoin avattu Enteet ja ennustukset Koiramäen tapaan on suunnattu lapsille, ja alkuvuodeksi on luvassa Helsinki-aiheisia elokuvia hyödyntävä design-näyttely.

Erityisesti häntä kiehtoo historian elävöittäminen draaman avulla. Esittävien opastusten myötä on sitä paitsi päässyt jänniin paikkoihinkin: presidentinlinnaan, rautatieaseman torniin, väestönsuojaluolaan Kalliossa.

"Oman kotiseudun tunteminen luo viihtyvyyttä ja juurruttaa. Sitä kautta herää arvostus ja vaaliminen", valoisa nainen toivoo.

Maittaisiko vielä kummitusjuttu?

Kerran Finnilä oli kummitusvastaavan tehtävissä Kansallisteatterin lämpiössä, jossa valmistauduttiin tekemään suorana loppukevennystä Kympin uutisiin. Selittämättömästi koko elektroninen arsenaali lakkasi toimimasta, eikä Pasilaa tavoitettu.

"Pari minuuttia ennen h-hetkeä tekniikka alkoi yhtäkkiä toimia. Halusivat selvästi antaa meille lisäjännitystä."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tanaan@sanoma.fi