Ole hyvä ja poistu

Helsingin Lasipalatsin aukio muuttui viikonloppuna turvapaikanhakijoiden leiriksi. Toimittaja kokeili, miltä tuntuu olla paperiton siirtolainen Euroopan rajavaltiossa.

Eurooppa on erilainen kuin luulin. Musiikki pauhaa, valot välkkyvät ja vastaan horjuu humalaisia nuoria.

Tänään täytyy olla perjantai, ensimmäinen päivä vieraassa maassa.

Nimeni on Sajida Tarakzai, olen 27-vuotias afgaaninainen. Matkatoverini Karim Maher on lähettänyt minut edeltä leiriin, jossa on muitakin kotimaastaan paenneita.

Huteran näköiset teltat on siroteltu pienelle toriaukiolle. Maassa lojuu vaatteita, roskia ja hylättyjä leluja.

Oikeasti leiri on Helsingin Lasipalatsin aukiolle tehty simulaatio, sillä alkamassa on URB-festivaaliin kuuluva liveroolipeli eli larp nimeltä Dublin II.

Pelin parisenkymmentä osallistujaa ovat kukin saaneet viikonlopuksi roolin. Pelaajat eläytyvät joko turvapaikanhakijaksi tai vartijaksi kuvitteellisessa Välimeren maassa, mahdollisesti Kreikassa, josta pakolaiset yrittävät päästä syvemmälle Eurooppaan.

Istun leirin liepeille. Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota. Edessä kulkee verkkoaita, jossa lukee "Border". Sen takana on oikea Eurooppa, tuo tasa-arvoinen maanosa.

Kotimaassani fundamentalistinen islamistijärjestö vainosi minua, koska kävin kurssilla oppiakseni lukemaan. Islamistit lähettivät uhkauksia myös veljelleni, joka oli amerikkalaisten sotilaiden autokuskina.

Veljeni lähetti minut pakomatkalle ja lupasi seurata perässä.

Rekkamatkalla tapaamani Karim saapuu leiriin mukanaan ontuva mies, jonka kasvoissa on ruhjeita. Hän on kuulemma Mohammed Ahmour, talibanien hakkaama niin kuin Karimkin.

"Kuka meitä nyt auttaa?" kysyn Karimilta.

"Me itse", hän sanoo. "Saatamme olla täällä kauan."

Aurinko laskee ja alamme syödä. Miehet tekevät tulen keittääkseen nuudeleita, mutta kädet tärisevät niin, että keitinvesi kaatuu maahan.

Yhtäkkiä luoksemme marssii mies, jolla on kauluspaita ja olkalaukku. Hän puhuu meidän kieltämme ja esittäytyy lakimieheksi.

"Onko teitä jo kuulusteltu?" hän kysyy. Kuulustelussa selvitetään, onko meillä oikeutta turvapaikkaan.

Kerron hänelle, että minua vainotaan Afganistanissa.

"Onko siitä todisteita?"

"Mitä todisteita?"

"Esimerkiksi valokuvia. Tarinan todenperäisyys pitää tarkistaa."

Ei ole.

Lakimies lupaa auttaa meitä ilmaiseksi, koska Euroopassa oikeusapu kuuluu kaikille. Hän sanoo noutavansa meidät aamulla.

Tulee yö. Ympärillä eurooppalaiset istuvat terasseilla. Joku juopunut mies tarrautuu kaksin käsin raja-aitaan ja oksentaa sen juureen.

Kömmin telttaan yöksi.

Kun aamu valkenee, istumme pohtimaan vaihtoehtoja.

"Ajattelin mennä appelsiinifarmille", sanoo Mohammed Ahmour. Toinen afgaanimies Mahamoud Qala pudistelee päätään. Työ on raskasta ja huonosti palkattua. Mahamoud itse myy huumeita.

Naapuriteltan naiset myyvät öisin itseään.

Minulla on vielä vähän rahaa, mutta ei paikallista valuuttaa. Veljeni ei neuvonut, mitä minun pitäisi tehdä sitten, kun pääsen Eurooppaan.

Istun odottamaan lakimiestä lankulle, joka on alkanut tuntua keittiöltä. Kannattaako kuulustelussa valehdella vai puhua totta?

Hädästä on nyt hyötyä. Jos minulla olisi tuore passi, viranomaiset sanoisivat, että kotimaani on turvallinen.

Lopulta rajavartija tulee leiriin ja komentaa minut mukaansa. En kuitenkaan pääse kuulusteluun heti, vaan minut viedään selliin odottamaan.

Odotan siellä kymmenen minuuttia – Dublin II -pelin ajanlaskussa kymmenen päivää.

Sitten vartija taluttaa minut kuulusteluhuoneeseen ja kysyy elekielellä nimeäni. Näen, että hän kirjoittaa sen väärin, mutta en uskalla korjata.

Hän kysyy, mistä tulin ja miten, ja onko Afganistanissa sota. Nyökkäilen kiivaasti.

Entä haluanko jäädä tänne? Huidon kädelläni sinne päin, missä arvelen rajan olevan. Haluaisin esimerkiksi Saksaan.

Lopuksi vartija ottaa minusta kuvan ja painaa sormeni ensin mustekippoon ja sitten paperille.

Matkalla ulos näen tutun lakimiehen. Hän ei sano minulle mitään.

Hakemukseni hylätään. Minun pitää kuulemma poistua kahden viikon kuluessa, koska en omista papereita enkä rahaa.

"Entä lakimies?" kysyn epätoivoissani.

Hän on kuulemma kiireinen. Vartija huitaisee kädellään ja marssii pois.

Minun täytyy saada oikeuskäsittely tai yrittää salaa rajan yli. Muuten minut lennätetään takaisin Afganistaniin.

Katson musteen tahrimia sormenpäitäni. Niiden jäljet ovat nyt Euroopan tietokannoissa. Vaikka onnistuisin pääsemään toiseen maahan, turvapaikkaa en enää saa.

Voin yrittää hankkia töitä ja oleskeluluvan. Mutta se on vaikeaa ilman passia, koulutusta, kielitaitoa tai suhteita.

Istun lankulle. Alkaa sataa.

Juttua varten on haastateltu lakimies Ville Hoikkalaa, joka osallistui itse liveroolipeliin. Dublin II -peli päättyy tänään.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi