Puupää jolla on metallijalat

Kaisa Leka käsittelee omaelämäkerrallisissa sarjakuvissaan vammaisuutta, matkailua ja henkisyyttä.

Kun teini-ikäinen Kaisa Leka oli lukenut kaikki Asterixit ja Lucky Luket Hollolan kirjastosta, hyllyssä tulivat vastaan Suuri Kurpitsa -albumit, joissa oli taidesarjakuvaa.

"Niistä oivalsin, että sarjakuva voi kertoa arjesta ja oikeista ihmisistä", Leka muistelee. Saman sysäyksen Suuri Kurpitsa on antanut monille muillekin suomalaisille sarjakuvataiteilijoille.

Punk ja sen ympärillä kukkivat pienlehdet tarjosivat vielä Lekalle hengen, jossa tekeminen oli tärkeämpää kuin ammattimainen tulos. Leka alkoi piirtää sarjakuvia.

Eilen torstaina Leka sai Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatun, alan arvostetuimman palkinnon, jota on jaettu vuodesta 1972.

Perusteluissa kiitellään, että Kaisa Leka esittää omaelämäkerrallisissa sarjakuvissaan vammaisuuden rehellisesti ja kaunistelematta, vaikka aihe on hankala tai jopa tabu.

Jo esikoisalbumissaan I'm not these feet (2003) Lekalla oli kerrottavanaan koskettava tarina vammaisuudesta.

Vuonna 1997 hänen jalkojaan alkoi heikottaa. Syyksi havaittiin paha nivelrikko, joka johti särkylääkekierteeseen ja liikuntavaikeuksiin. Jatkuvien kärsimysten sijaan nuori nainen päätyi pyytämään leikkausta, jossa jalat amputoidaan ja korvataan proteeseilla.

"Olin tehnyt aiemmin jo pari lehteä, mutta silloin tuli tunne, että tästä teen sarjakuvan jos mistään."

Sairaalassa Leka kirjoitti perinteistä päiväkirjaa. I'm not these feet esitteli Lekan tyylin jo valmiina. Hän käytti yksinkertaiseksi pelkistettyä naivistista tyyliä ja eläinhahmoja. Itsensä Leka piirsi hiireksi.

"Kaikkihan ovat lukeneet Aku Ankkaa. Niin minäkin, mutta se ei ollut suurimpia suosikkejani. Disneyn maailma on jopa ärsyttävän puhdas ja viaton. Ajattelin sijoittaa ikoniset eläinhahmot ikään kuin väärään paikkaan", Leka selittää.

Leikkauksen jälkeen Leka pystyi kävelemään proteeseillaan paremmin kuin omilla sairailla jaloillaan.

"Yleensä vammaisuutta käsitellään vain traagisesti ja usein se ei kiinnosta yleisöä. Halusin rikkoa sitä tapaa ja sekoittaa tragediaan huumoria, jotta tarinaa olisi helppo lukea. Sarjakuvassa kynnys on matala niin lukijalle kuin tekijälle."

Proteesit eivät ole enää mitään puujalkoja vaan muun muassa hiilikuidusta tehtyjä teknologian saavutuksia. Niillä Leka on päässyt pitkälle. Suuri osa hänen myöhemmistä sarjakuvakirjoistaan on matkakertomuksia.

Uusin, Tour d'Europe (2010), kertoo kuinka Kaisa Leka pyöräili miehensä Christoffer Lekan kanssa Porvoosta Ranskan Nizzaan – 3 000 kilometriä.

"Matka oli mahdollinen suomalaisen terveydenhoidon ja sosiaaliturvan ansiosta. Se on sarjakuvieni poliittinen sisältö, joskaan en halua julistaa. Jossain muissa maissa olisin jalattomana kerjäämässä."

Ankaksi kuvatun puolison rooli sarjakuvissa on kasvanut. Christoffer Leka tekee niiden kansia ja käsikirjoitukset syntyvät nykyään yhdessä.

Sarjakuvista Porvoon vihreät löysivät Lekan. Hän on ollut kotikaupunkinsa kaupunginvaltuutettu vuodesta 2004. Viime vuoden eduskuntavaaleissa hän jäi valitsematta.

Politiikka ei kuitenkaan ole Lekan sarjakuvissa kovin näkyvää. Sen sijaan uskontoaan hän on käsitellyt niissä avoimesti. Leka kuuluu Hare Krishna -liikkeeseen.

"Tarkemmin sanoen kuulun Sri Caitanya Sanghaan, jossa esimerkiksi naisen asema on parempi kuin krishnoilla. Pyhät kirjat ovat samoja, mutta niitä tulkitaan eri tavalla."

Leka löysi gurunsa vuonna 2003. Uskonto on iso osa hänen elämäänsä ja siksi hänestä olisi outoa, jos se ei näkyisi omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa.

Maailmalla omaelämäkerta on sarjakuvan yleinen lajityyppi. Moni hyväkin taiteilija päätyy lopulta kiertämään omaa napaansa. Lekalle matkakertomukset tarjoavat luontevasti tarinoiden kaaria.

"Niissä lukija katsoo minun silmieni kautta maailmaa, eikä vain minun elämääni."

Kaisa Lekan näyttely Kansalliskirjaston Agricola-huoneessa (Unioninkatu 36) 5. 3. saakka.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tanaan@sanoma.fi