Saarnamies

Aika on ankea ja kauppa kankeaa, mutta Paleface ei halua heittäytyä epätoivoon. Uudella levyllään hän haluaa herättää ihmiset vaikuttamaan.

arri Miettisen pitkä varsi täyttää kymmenen neliön studiotilan Helsingin Töölössä. Mies hyppii ylös sohvalta, heiluttaa käsiään, laulaa kertosäkeiden mukana ja läiskii vitosia tuottaja Joel Attilan kämmeneen.

Sitten hiljenee.

"Huh huh."

Kaiuttimista kumpuava bassosoundi laittaa lahkeet lepattamaan. Yleensä monisanainen Miettinen on kerrankin hiljaa eikä saa sanottua muuta.

Kuukausien ajan kasautuneet odotukset, pelot ja paineet purkautuvat pieneen huoneeseen. Karri Miettisen eli räpartisti Palefacen viides albumi Maan tapa on nyt valmis. On keskiviikko 28. maaliskuuta, ja kello on 16.28. Mitään ei oteta enää pois, mitään ei lisätä, nyt voidaan vain kuunnella.

Hetkessä on riemua.

"Vastoin yleistä olettamusta levyn sementoiminen valmiiksi ei ole kauhean nautinnollista", Miettinen sanoo. "Siinä on keskinäiset suhteet, perhesuhteet ja kaikki suhteet tiukalla. Tätä on väännetty ihan järjettömästi, ja se on vain pakko tehdä."

"Tästä mä olen =kyllä ylpeä", hän summaa hetken sulateltuaan.

Aan tapa on levy, jolle on asetettu poikkeuksellisen paljon odotuksia.

Sen edeltäjä Helsinki–Shangri-La esitteli englannista suomen kieleen vaihtaneen Palefacen, jonka kuvaamassa Suomessa yhteiskuntaluokkien erot ovat revenneet ja turvakameroilla luodaan pelon ilmapiiri. Samalla amerikkalaisten gettojen hiphop yhdistyi Repe Helismaan ja Hiski Salomaan suomalaiskansalliseen poljentoon.

Levy myi platinaa ja teki Miettisestä maan tunnetuimman räppärin. Hänet kutsuttiin tennareineen jopa Linnan juhliin.

Maan tapa soi akustispainotteista edeltäjäänsä sähköisemmin, ja taustalla soittava Räjähtävä nyrkki -yhtye laajentaa äänimaailmaa funkista etnosävyihin ja skasta progressiiviseen paisutteluun.

"Me ei haluttu täyttää sitä oletusarvoa, että nyt Karri soittaa vähän kitaraa. Me haluttiin viedä levy johonkin uuteen paikkaan niin kuin musiikissa pitäisi aina tehdä."

Myös sanoitusten painotus on toinen. Vastoin odotuksia Maan tapa tarttuu vain hetkittäin jytkynjälkeiseen Suomeen. Kehyksessä on koko maailma.

N halunnut nyt olla niin 'kiinnostunut persuista'", piirtää Miettinen lainausmerkkejä ilmaan, "vaan yritin löytää globaaleja, kaikkia yhdistäviä teemoja. Mitä sillä tunisialaisella vihanneskauppiaalla ja suomalaisella veronmaksajalla on yhteistä. Vaikka me kuinka haluttaisiin olla täällä ylhäisessä yksinäisyydessä, me ollaan osa tätä maailmankylää. Kompuroivaa länsimaista systeemiä ja uppoavaa laivaa. Halusin mennä sinne taakse."

Koko kansallisvaltion käsitys on murtumassa, hän näkee.

"Se joidenkin maalaama kauhukuva hirveästä muutoksesta on jo tapahtunut. Ala-asteella skidit elävät globaalissa maailmassa."

Kasvoille nousee virne.

"Täytyy todella olla arvostelukyvyn puutetta, jos ei käsitä, mitä kulttuurien yhteentörmäyksestä syntyy", hän kiihdyttää provokaatiotaan. "Helvetin kauniita lapsia, hyvää ruokaa ja poikkeuksellisen hienoa taidetta."

Iettinen puhuu lähes samalla kiihkeydellä kuin räppää levyillään: nopeasti ja jouhevasti teemasta toiseen siirtyen. Poliittista lauluntekijää on aina helppo syyttää yleistämisestä, mutta perehtyneisyyden puutteesta Miettistä ei saa kiinni.

Yhtenä hetkenä puhutaan euron kaatumisesta, arabikeväästä ja sissijohtaja Joseph Konysta, sitten Lontoon mellakoista, Occupy Wall Street -liikkeestä, suurvaltojen raaka-ainesodasta, Keski-Afrikan kriisistä, vapaasta kaupunkitilasta ja Herttoniemen Siwan ryöstöstä.

Tämän kaiken keskeltä hän on halunnut suodattaa levylleen keskeisen johtoajatuksen: vaikeat ajat ovat myös mahdollisuus muutokseen. Sen takana voivat seistä tavalliset ihmiset.

"Tyylilleni uskollisesti mä pohdiskelen aika synkällä otteella esimerkiksi epäoikeudenmukaisuutta ja pohjatonta ahneutta, mutta siellä tunnelin toisessa päässä on myös valoa, toivoa huomisesta. Kaoottisesta tilanteesta voi syntyä mielettömiä yhteisöllisiä hankkeita tai ekologisia läpimurtoja."

"Ehkä se tulee mun oman lapseni kautta", sanoo puolitoistavuotiaan tyttären isä. "On pakko uskoa."

Esimerkeiksi hän nostaa Occupy Wall Streetin ja arabikevään tapahtumat.

"Ne kielivät siitä, että yksittäisellä ihmisellä on valtavasti valtaa. Meidän kaikkien pitäisi saada takaisin omanarvontunne ja usko siihen, että meidän päätöksillä on merkitystä."

Än näkee, että myös taiteilijoiden ryhmittyminen poliitikkojen taakse, etenkin juuri käydyissä presidentinvaaleissa, on osa tätä aktivoitumista. Paleface itse on tukenut näkyvästi vasemmistoliiton Paavo Arhinmäkeä jo kaksissa vaaleissa.

"Varmasti taiteilijat ovat huomanneet, että voivat käyttää esimerkkiään ja saavat ihmiset keskustelemaan asioista. Ja se keskusteleminen on ennen kaikkea tärkeää. Olen valmis puolustamaan myös niitä kaikkein ahdasmielisimpiä räsäsiä ja hakkaraisia sananvapauden nimissä. Jos ei keskustella, asiat tulehtuu ja tapahtuu jotain vielä pahempaa."

Mutta mikä on sinun oma poliittinen agendasi? Eikö poliittiselle lauluntekijälle ole ongelmallista, kun oma mies on hallituksessa?

"Kyllä mä olen yhteiskunnan heikoimpien puolella, ja sitä voi pitää vasemmistolaisena. Oikeisto toistaa menestyksen liturgiaa eli mitä paremmin parhaalla viidennekselle menee, sitä enemmän köyhimmille tippuu kuparinvärisiä kolikoita. Mä näen, että tämä on jos ei nyt täysin väärä, niin ainakin vaarallinen painotus. Menestyjien asemaa on vahvistettu niin paljon, että se on johtanut laajamittaiseen syrjäytymiseen."

"Jos joku näkee sen vasemmistolaisena, niin sitten se on, mutta ei mulla puoluekirjaa ole. Olen äänestänyt vaaleissa ihmisiä eri puolueista."

Maan tapa ilmestyy

25. huhtikuuta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi