Kiinalaisen tiikeriäidin Amy Chuan mielestä länsimaiset äidit aliarvioivat lapsiaan eivätkä uskalla vaatia heiltä parasta suoritusta. Seija Seppälän mielestä taiteilijaa ei voi kasvattaa pakottamalla, vaan kannustamalla ja tukemalla.

Tiikeriäidille kelpaa vain paras

Amy Chuan mukaan tiikeriäidit peittoavat länsimaiset lelliäidit mennen tullen.

Kun seitsemänvuotias Lulu ei suostu harjoittelemaan pianoläksyään, kappaletta Pieni valkoinen aasi, hänen äitinsä Amy Chua kantaa Lulun nukkekodin autoon ja sanoo lahjoittavansa sen Pelastusarmeijalle huonekalu kerrallaan.

Uhkaus ei tehoa, jolloin äiti ilmoittaa Lulun jäävän ilman lounasta, päivällistä, joulu- ja hanukkalahjoja. Lapsi raivoaa ja äiti haukkuu: "Miten voit olla tuollainen laiska. raukkamainen ja itsesääliä pursuava surkimus".

Lopulta Pientä valkoista aasia harjoitellaan yöhön saakka syömättä, juomatta ja käymättä edes vessassa.

Näin kuvaa yhdysvaltalainen Yalen yliopiston professori, kiinalaistaustainen Amy Chua (s. 1962) kasvatusmetodejaan kirjassaan Tiikeriäidin taistelulaulu – Battle Hymn of the Tiger Mother. Omaelämäkerrallinen kirja kertoo, miten aasialaiset tiikeriäidit kasvattavat lapsistaan menestyjiä, toisin kuin länsimaiset lelliäidit.

Kirja julkaistiin tammikuussa ja se sai Yhdysvalloissa aikaan raivoisan arvosteluryöpyn. Time-lehti on jo nostanut Chuan sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen.

Vaikka kirja nostattaa raivoa, sen perusteluja on vaikea kiistää. Aasialaiset tuntuvat jyräävän nyt niin maailman taloudessa kuin kulttuurissakin.

Se on nähty Suomessakin: uusimmassa Pisa-testissä Etelä-Korea ohitti Suomen lukemisessa ja matematiikassa. Viime Sibelius-viulukilpailun finalisteista peräti puolet oli taustaltaan aasialaisia.

Lopulta pikku Lulukin oppii Pienen valkoisen aasin, ja äiti ja tytär nukkuvat onnellisina sylikkäin.

"Harva asia on lapsen itsetunnon kannalta vahingollisempaa kuin se, että antaa hänen luovuttaa", Chua kirjoittaa.

Kirjassaan Chua kertoo, miten hänen vanhin tyttärensä Sophia onnistuu pääsemään 16-vuotiaana New Yorkin kuuluisimpaan konserttisaliin Carnegie Halliin. Vuonna 1993 syntynyt Sophia laitetaan jo kolmivuotiaana pianotunneille, koska klassinen musiikki on Chualle "rappion, laiskuuden, rahvaanomaisuuden ja lellimisen vastakohta".

Chua pitää selkeistä tavoitteista ja mittareista. Hän ihastuu Suzuki-menetelmään, jossa vanhemmat ovat mukana tunneilla ja harjoituksissa.

"Aina kun Sophia istui pianon ääressä, minä olin hänen vieressään ja opin samalla itse".

Vuonna 1996 syntynyt Lulu aloittaa piano- ja viulutunnit.

Tytöt harjoittelevat tuntikausia joka päivä. He eivät saa käydä yökylässä, kutsua leikkikavereita kotiin, katsoa televisiota eivätkä pelata tietokonepelejä. He eivät saa tuoda koulusta kiitettävää huonompia arvosanoja. He eivät saa soittaa muita instrumentteja kuin pianoa tai viulua.

Chua vaatii lapsiltaan aina parasta. Kun hän sai 7- ja 4-vuotiailta lapsiltaan omatekoiset syntymäpäiväkortit, hän ilmoitti ansaitsevansa parempaa ja vaatii uudet, paremmat kortit.

Toisin kuin länsimaiset vanhemmat, kiinalaiset eivät ole huolissaan lapsensa psyykestä.

Kiinalaiset äidit voivat Chuan mukaan sanoa tyttärelleen: "Hei läski, laihtuisit vähän".

"Minun tavoitteeni on valmistaa teitä tulevaisuutta varten, ei saada teitä pitämään minusta", hän toteaa tyynesti.

Arvostelu on saanut Chuan katumaan ainoastaan sitä, että hän jätti kirjastaan pois mukavat asiat.

Guardian-lehden haastattelussa Chua kertoo, että hänen juutalainen professoriaviomiehensä Jed Rubenfeld tasapainottaa perhettä.

Nyt 18-vuotias Sophia miettii, ryhtyäkö opiskelemaan Yalen vai Harvardin yliopistossa. Hän kertoo lehdessä, että äiti ei ole niin tiukka kuin kirja väittää. Hän on päässyt jopa rapkonserttiin – kunhan tuli kotiin iltayhdeksään mennessä.

Tiikeriäidin taistelulaulu (Siltala) ilmestyy suomeksi toukokuun

lopulla.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi