Tyttökirja täynnä kipua ja häpyä

Finlandia Junior -voittajan teos alkoi hahmottua jo Tšernobyl-vuonna 1986.

"Tämän kirjan minä olisin halunnut lukea silloin, kun olin neljätoista", lopettaa Finlandia Junior -diktaattori, muusikko Paula Vesala palkintopuheensa. Alkavat aplodit voittajalle, Vilja-Tuulia Huotariselle (s. 1977).

Voittajateos, romaani Valoa valoa valoa (Karisto) on hänen neljäs nuortenkirjansa, ja sen aihe on kahden 14-vuotiaan tytön rakkaustarina 1986, kun Tšernobylin ydinvoimala tuhoutui, "säteileviä hiukkasia lensi ympäriinsä ja tuulet toivat kaukaa outoa sadetta".

Samanlainen räjähdys on kirjassa Mariian ja Mimin kiivas ja karhea suhde.

Kun epäilen, että jollakulla hämeenlinnalaisessa kustantamossa on saattanut olla jopa sensuuriajatuksia näin lihallista tyttökirjaa kohtaan, Huotarista ja kustannustoimittaja Sirja Kuneliusta naurattaa.

"Ei, kaikki olivat vain häikäistyneitä", hän vakuuttaa.

Ihan jokaisen nuoren kirja Valoa valoa valoa ei ole.

Lesbosuhteen lisäksi tarinassa puikkelehtii kuolema monessa muodossa. On itsemurhia ja hidasta kuihtumista.

Toisaalta se on huokoisella tavalla helppolukuinen: katkelmallinen, itseään kommentoiva, ironinen. Äikäntunneilla valppaana murjottaneen, kirjallisuudesta kiinnostuneen teinin kädessä se on hyvinkin katu-uskottava teos.

Ennen muuta se on modernin suomalaislyyrikon proosateos. Kolmesta runokokoelmastaan Huotarinen on palkittu sekä Kalevi Jäntin että Suomen kirjailijaliiton Nuori Manner -palkinnoilla.

"Mietin muodon ja sisällön suhdetta tässä kirjassa kauan", hän kertoo. "Olin käyttänyt tietyt kerronnan tavat edellisissä Silja-tyttökirjoissani, niihin ei voinut palata. Uusi löytyi runoudesta."

Huotarisen mukaan runo "pelaa aina samoilla elementeillä ja kuvilla": niihin palataan, ne kiertyvät kehiksi ja spiraaleiksi.

"Tässä romaanissa valo ja säteily ovat näitä elementtejä. Samoin päässäni soiva laulu ja Tšernobyl-vuoden muistot. Huomasin, että proosaa voi kirjoittaa runon tavoin vertikaalisesti, kerronnan ei tarvitse olla perinteisen horisontaalista."

Vuonna 1986 Huotarinen oli vähän päähenkilöitään nuorempi.

"Se oli ehdottoman salaperäinen vuosi, josta olen yrittänyt aiemminkin kirjoittaa. Mieleen jäi, mitä puhuttiin, samoin se mitä ei sanottu."

Myöhemmin on käynyt ilmi, että Pirkanmaalle, missä Huotarinen lapsena asui, ylti Ukrainassa räjähtäneestä ydinvoimalasta isoja säteilylaskeumia. Silloin kukaan ei tiennyt mitään tarkkaa.

"Metsistä tuli vieraampia paikkoja", Huotarinen muistaa. "Meitä lapsia kiellettiin syömästä ketunleipiäkin."

Selittämättömiä äkkimuutoksia liittyy toki lasten ja aikuisten suhteeseen muutenkin. Myös Valoa valoa valoa jättää henkilönsä usein vaille aikuisen suojaa.

Jollain lailla turvattomuus onkin peruskokemus – siitä nuorisokirjallisuus paljolti versoo. "Siksi lapset ovat kirjoissa niin usein orpoja", Huotarinen sanoo.

Nuortenkirjan jälkeen on taas runojen vuoro, uudessa kotikaupungissa Tampereella. Niitä miettiessään Huotarinen tosin toimittaa myös nuorten Lukufiilis-kirjallisuuslehteä ja osallistuu aktiivisesti kirjalliseen elämään yhdessä runoilijamiehensä Ville Hytösen kanssa.

"Minulle se on osa työtä. Kirjailijana olen kiinnostunut kirjallisuudesta taiteena, myös opettamalla ja tapahtumia järjestämällä."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi