Adoptio on odotusta

Adoptiolasta voi joutua odottamaan pitkään, jopa yli neljä vuotta. Järjestelmä on mutkikas ja täynnä odottamattomia käänteitä.

Adoptiovanhempien työläin tehtävä on  usein odotus, ei "synnytys" eli lapsen hakumatka.

Adoptiolasta joutuu odottamaan kahdesta neljään vuotta, toisinaan pidempäänkin.

Pitkä odotus on jo vähentänyt hakijoiden määrää.

"Ne, joilla lapsen kaipuu ei ole voimakas, jäävät pois", kertoo johtava sosiaalityöntekijä Aulikki Haimi-Kaikkonen Helsingin kaupungin sosiaalivirastosta.

Yhä useampi jättääkin prosessin kesken ja alkaa mieluummin sijaisvanhemmaksi huostaan otetulle lapselle kuin odottaa vuosia omaa.

Raastavaa on se, että väliaikatietoja adoption etenemisestä ei saa. Vuoronumeroita ei ole, ja myöhemmin paperinsa lähettänyt voi saada lapsen aiemmin.

Odotus on pelkkää epätietoisuutta: Kelpaammeko Thaimaan viranomaisille? Löytyykö Kolumbiasta lapsi, joka tarvitsee meidänlaisemme perheen? Kestääkö parisuhteemme? Onkohan lapsi kunnossa?

"Keskenmeno" eli adoption peruuntuminen voi tulla missä vaiheessa tahansa: neuvonnan aikana, kotiselvityksessä, adoptiolupalautakunnassa tai odotusaikana – ja vielä senkin jälkeen, kun tieto lapsesta on saatu. Mitä tahansa voi sattua.

Odotus tuskin lyhenee, vaikka adoptiolaki uudistuu. Oikeusministeriön työryhmä saa pohdintansa valmiiksi ensi marraskuussa.

"Uusi laki ei voi lyhentää odotusta, koska aika riippuu ulkomaisista kontakteista", kertoo Haimi-Kaikkonen.

Helsingin sosiaalivirasto on yksi kolmesta kansainvälisiä adoptioita järjestävästä tahosta. Muut ovat Pelastakaa lapset ry ja Interpedia ry.

Adoption tarkoitus on etsiä lapselle sopivin perhe. Vuosittain parisataa perhettä saa haikarauutisia. Jono on kuitenkin jumissa. Yksin hakevia ei juuri nyt edes oteta jonoon, vaikka periaatteessa yksinäiset saavat adoptoida lapsen.

Nykylain mukaan rekisteröitynyt homo- tai lesbopari ei voi hakea adoptiota yhdessä, vaikka yksinäinen saa hakea – seksuaalisesta suuntautuneisuudesta riippumatta.

Periaatteessa adoptiovanhemman ei tarvitse olla superäiti tai -isä. Adoptoida voi, kunhan on terve, käy töissä tai talous on muutoin kunnossa ja ikää vähintään 25 vuotta. Avioparit voivat adoptoida, vaikka he eivät olisi Suomen kansalaisia. Yleensä lupa ja lapsi saadaan aikanaan. Tiettävästi ainoa adoptiota yksin hakenut mieskin onnistui.

Käytännössä vaatimuksia voi olla vaikea täyttää. Ikäero lapseen ei saa olla yli 45 vuotta. Suotavaa olisi, että avioliittoa olisi takana ainakin muutama vuosi ja haaveilu biologisesta lapsesta lopetettu.

Hedelmöityshoidot eivät enää saa olla kesken.

Osa adoptioprosessin säännöistä tuntuu käsittämättömiltä, mutta niitäkin laadittaessa on yritetty ajatella lapsensa parasta.

Avoparien parisuhde katsotaan sen verran löyhäksi, että heille ei anneta lasta.

Yksinhakevien naisten on siedettävä miessuhteiden käsittely viranomaisen kanssa. Naisen on myös hankittava niin sanottu miehen malli eli sovittava jonkun läheisen miehen kanssa roolimallin tarjoamisesta lapselle. Vanhemman oma isä ei tosin malliksi kelpaa.

Yksinhakijoille ehdotetaan usein erityislasta. Tämän on havainnut yksinhakijoiden adoptiota väitöskirjassaan käsitellyt tohtori Seija Sukula. Onko siis yksinhakija pariskuntaa huonompi?

Erityislapsi tarvitsee kuitenkin enemmän tukea kuin muut lapset.

Sukulan tutkimukseen osallistui naisia, jotka olivat joutuneet vaihtamaan asuntonsa isompaan tai muutoin sopivampaan ennen kuin adoptiolupa irtosi.

Myös paperit maksavat. Esimerkiksi adoptiokulut Kolumbiasta ovat noin 17 000 euroa, vaikkei toiminnalla saa tehdä voittoa.

Kuluja kertyy muun muassa lapsenhakumatkasta ja asiakirjojen kääntämisestä. Vaikka kielitaito riittäisi, käännöksiä ei saa tehdä itse eikä teettää halvemmalla kääntäjällä. Maksuihin voi saada Kelan tukea.

Adoptiota suositellaan vain jonkin kolmen palveluntarjoajan kautta. Näin pyritään estämään lapsikauppaa.

Lakiuudistuksenkin tarkoituksena on estää itsenäiset adoptiot siitä huolimatta, että työryhmän mukaan adoptiolautakunnalla ei ole edellytyksiä valvoa uskottavasti suomalaistoimijoiden yhteistyötä ulkomaisten toimijoiden kanssa.

Itsenäistä adoptiota halutaan tyypillisesti esimerkiksi silloin, kun lasta haluava on asunut lapsen synnyinmaassa työn vuoksi.

Kun lapsi on Suomessa, arki sujuu yleensä hyvin, vaikka juurettomuuden tunne ja identiteettikriisit ovat yleisiä kulttuurista toiseen muuttaneella lapsella.

Kansainvälisellä adoptiolla tavoitellaan lapsen parasta, mutta toteutuuko se? Aihetta käsitellään adoptoitujen näkökulmasta ensi maanantain Elämä-sivuilla.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi