Ensin sitä ei käsitä

Jokainen kuolema on suruviestin viejälle ainutkertainen

Kuolema järkyttää aina ja erityisen paljon silloin, kun se tulee yllättäen. Jonkun on kuitenkin kerrottava asiasta lähiomaisille.

Helsingissä poliisipappina työskentelevä Carita Pohjolan-Pirhonen vie kuolinviestin joskus yksinkin, mutta useimmiten poliisin kanssa, sillä se kuuluu poliisin virkatehtäviin.

Ensin hän tarkistaa yhdessä poliisin kanssa kuolleen henkilötiedot ja pyrkii tavoittamaan mahdollisimman pian lähimmän omaisen, tai jos tämä ei ole tavoitettavissa, toiseksi lähimmän.

Omaisen luo lähtiessään Pohjolan-Pirhonen ottaa mukaansa kirjallista materiaalia hautajaisten järjestämisestä sekä yhteystietoja palveluihin, joista voi olla omaisille hyötyä.

Hän varmistaa, että vaatetus on tilannetta kunnioittava. Omaisen kotona hän soittaa ovikelloa ja pyytää päästä sisään. Poliisi sanoo: "Meillä on vakavaa asiaa."

Tästä hetkestä omaisen koko loppuelämä muuttuu.

"Äkillisessä kuolemantapauksessa yleisin reaktio on, ettei sitä ensin käsitä. Kun se alkaa mennä tajuntaan, tuntuu, että maailma romahtaa. Yksi tukipylväs perherakennelmasta on poissa", sanoo psykologi Kirsti Palonen.

Jonkin aikaa ihmisen keho on Palosen mukaan valtavassa ristipommituksessa. Kehon omat stressireaktiot käynnistyvät. Henkeä ahdistaa, sydän hakkaa, aistit herkistyvät äärimmilleen. Silmä tarttuu esineisiin, joita ei ennen ole huomannut.

Alkusokki voi kestää tunteja tai päiviä, sitten tunteet alkavat päästä pintaan. Suurimman tunneryöpyn kesto vaihtelee sen mukaan, miten yllättävä ja käsitettävä tapahtuma on ollut.

Vielä tässäkin vaiheessa voi kuitenkin tulla lyhyitä sokkeja, joiden aikana omainen kieltää tapahtuneen.

Vasta kun kuoleman voi myöntää todeksi, alkaa varsinainen surutyö.

Monien suurkatastrofien jälkipuinti on tuttua Carita Pohjolan-Pirhoselle.

Arkityössään hän on jatkuvasti tekemisissä kuoleman kanssa.

Kokemus auttaa jonkin verran omaisten kohtaamisessa, mutta viime kädessä tilanne on aina yksilöllinen.

"Jokaisella on oma ainutkertainen suhteensa ihmiseen, jonka on menettänyt. Siksi viestin viemiseen ei voi tottua."

Lapsen kuolema tuntuu Pohjolan-Pirhosen mukaan kaikkein epäoikeudenmukaisimmalta, ja sen kertominen vanhemmille on poikkeuksellisen vaikeaa.

Jos kuolema on ollut väkivaltainen, hän tietää sen myös saavan omaiset suurempiin tunnekuohuihin kuin satunnaisessa onnettomuudessa tapahtuneen kuoleman.

"Mitäpä siinä voisi muuta tuntea kuin vihaa, kauhua ja katkeruutta"

Omaisille Pohjolan-Pirhonen toistelee, että kaikki tunteet ovat sallittuja, ja niiden täytyy antaa tulla.

"Alkuvaiheessa tarjotaan kuuntelemisapua. Siinä voi vain itkeä tilannetta ja puhua sitä läpi."

Kuntien vastuulla on huolehtia, että ammattilaisten apua on saatavilla myöhemminkin, mutta Pohjolan-Pirhonen tietää ulkopuolisesta avusta saatavan hyödyn olevan rajallista.

Toipuminen riippuu hyvin paljon omaisten henkilökohtaisista voimavaroista ja heidän tukiverkkojensa vahvuudesta.

Psykologi Palonen pitää silti tärkeänä, että varsinkin vanhemmat turvautuvat ulkopuoliseen apuun vähän alkusokkia pitempään.

Vaikka tukea saisikin, pääseekö surusta koskaan yli?

"Suru ei lopu, mutta se muuttaa muotoaan vuosien mittaan. Parhaimmillaan ihminen oppii elämään menetyksen kanssa", Pohjolan-Pirhonen sanoo.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi