Geenit kaukaa, tavat vanhemmilta

Adoptoidulle ottoperhe on tärkein ja läheisin. Tieto biologisista vanhemmista voi olla jopa pettymys.

Helsinkiläinen vaatesuunnittelija Aki Luomanpää, 36, on tiennyt lapsesta asti, etteivät hänen isänsä ja äitinsä ole hänen biologisia vanhempiaan. Luomanpäälle he olivat kuitenkin juuri ne oikeat isä ja äiti, jotka herättivät hänet kouluun, kuskasivat lumilautailemaan ja toisinaan ärsyttivät säännöillään.

Vasta teini-iässä Luomanpää alkoi miettiä, keneltä on perinyt piirteensä. Toisinaan hän jäi pohdiskelemaan, liittyikö hänen adoptioonsa sittenkin jokin synkkä salaisuus.

Kun Luomanpään äiti kysyi, tahtoisiko poika tavata suomalaisen, biologisen äitinsä, hän vastasi kieltävästi. "Olisin tavallaan halunnut, mutta sen sanominen olisi tuntunut epäluottamuslauseelta oikeita vanhempiani kohtaan", Luomanpää muistelee.

22-vuotiaana Luomanpää päätti selvittää menneisyyttään. Hän otti yhteyttä adoptionsa hoitaneeseen Pelastakaa lapset ry:hyn ja sai kuulla biologisen äitinsä olleen parikymppinen naimaton ompelija. Vastikään vaatesuunnittelijan opinnot aloittanut Luomanpää tunsi palasten elämässään loksahtelevan paikoilleen.

Hän ajatteli lähettää järjestön kautta äidilleen kirjeen, muttei saanut sitä koskaan kirjoitettua. "Jo perustietojen saaminen oli minulle riittävä askel."

Luomanpäätä ei ole jäänyt vaivaamaan puuttuva tieto esimerkiksi siitä, onko hänellä mahdollisesti alttiutta perinnöllisiin sairauksiin. "Eihän kukaan ole vanhempiensa klooni. Biologinen isäni on kyllä varmaankin ollut kalju, koska minäkin olen jo alkanut kaljuuntua", Luomanpää naurahtaa.

Geenejä merkityksellisempi perintö on esimerkiksi ottoisältä opittu tyyli pakata auton takakontti: ensiksi kaikki tavara kannetaan esille ja vasta sitten aletaan täyttää.

Kätilö Reetta Kurjonen, 32, juuttui vuosiksi miettimään verenperintöään. Hän pohti pitkään, mistä on perinyt tumman hipiänsä.

Adoptiovanhemmat olivat kertoneet Kurjosen biologisen äidin olevan suomalainen, mutta siihen heidän tietonsa loppuivat.

Erikoisen ulkonäkönsä takia Kurjosta kiusattiin koulussa, ja häntä ahdisti suonissa virtaava arvoitus. "Minusta näki, etten ole kokonaan suomalainen."

Asia jäi selvittämättä vuosiksi, mutta 25-vuotiaana Kurjonen alkoi tehdä tiliä taustansa kanssa oman perheen perustamisen yhteydessä. Hän sai selvitettyä biologisen äitinsä yhteystiedot. "Mutta se puhelu oli ihan katastrofi."

Järkyttynyt nainen linjan toisessa päässä kielsi olevansa Kurjoselle mitään sukua. Lopulta nainen kuitenkin myönsi verisiteen ja kertoi Kurjosen isän olevan intialainen.

Vaikka Kurjoselle näin paljastuikin tärkeä pala taustastaan, hän tunsi itsensä vihaiseksi ja katkeraksi. "Hylkäämiskokemus varhaisesta lapsuudesta aktivoitui uudelleen pahana olona."

Kurjonen haki apua terapiasta ja alkoi vähitellen ymmärtää myös biologista äitiään. "Opin olemaan kiitollinen siitä, että hän antoi minulle adoptiossa elämän, jota ei itse kyennyt tarjoamaan. Hän olisi voinut tehdä myös abortin."

Pari kuukautta myöhemmin biologinen äiti soitti ja pyysi anteeksi adoptiota sekä käytöstään puhelimessa. "Hän oli yhä järkyttynyt mutta onnellinen kuullessaan, että minulla on ollut hyvä koti."

Puhelun jälkeen Kurjonen sai vihdoin rauhan. Hän ei ole ollut biologiseen äitiinsä sen koommin yhteydessä, mutta elämään on astunut toinen tärkeä ihminen.

"Papereista ilmeni, että minulla on sisko. Biologinen äitini antoi hänet adoptioon vuosi ennen minua."

Nyt sisarusten ystävyys on kestänyt jo seitsemän vuotta.

Aina biologisen taustan selvittäminen ei ole mahdollista. Kansainvälisissä adoptioissa tietoja vanhemmista ei välttämättä ole edes saatavilla – varsinkaan, jos kyseessä on löytölapsi.

Joskus adoptoidut itse haluavat jättää taustan penkomisen sikseen.

Opiskelija Irina Poikonen, 20, adoptoitiin viisivuotiaana biologisen pikkuveljensä kanssa Venäjältä Suomeen. Biologiset vanhemmat olivat kuolleet. Poikonen ei tiedä, mitä vanhemmat tekivät työkseen, tai muista, miltä he näyttivät.

Tiedon puute ei silti vaivaa.

"En ajattele biologisia vanhempiani eikä minulla ole mitään erityistä suhdetta Venäjäänkään. Ajattelen olevani täysin suomalainen."

Poikonen tietää silti, että jossakin Venäjällä asuvat hänen kolme biologista isosiskoaan, joista hän joutui adoptiossa eroon. "En muista heistä mitään. Pystyisin varmaan selvittämään, missä he ovat nyt, mutta en ole vielä valmis. Ehkä sitten joskus."

Adoptiota tarkastellaan lapsensa adoptoitavaksi antaneiden näkökulmasta ensi maanantaina Elämä-sivuilla. Adoptiovanhempien näkökulmasta kerrottiin 4. 1.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi