Itsenäinen ainokainen

Juuso Nummi, Taija Tuominen ja Raimo Koivunen ovat ainoita lapsia. Nummi ja Tuominen eivät ole ikinä sisaruksia kaivanneet, mutta Koivunen olisi vanhempiensa kuollessa toivonut tueksi siskoa tai veljeä.

Koululainen Juuso Nummi, 15:

'Huomasin jo päiväkodissa, että viihdyn paremmin tarhatätien kuin ikäisteni seurassa. Ainoana lapsena olin oppinut leikkimään aikuisten kanssa.

Taisin olla aika itsenäinen jo seitsemänvuotiaana, kun halusin mennä ensimmäisenä päivänä yksin kouluun. Sittemmin sain itse valita, mitä yläastetta haluan käydä.

Olen saanut matkustaa jo yksin ulkomailla. Vuosi sitten olin Tukholmassa, kesällä lennän kielikurssille Los Angelesiin. Kaverini ovat pääasiassa 17–20-vuotiaita.

Minusta on pitkään tuntunut, että olen ikäisiäni vanhempi ja haluaisinkin olla. Se johtuu varmaan siitä, että ainoana lapsena olen ollut pienestä pitäen mukana perheen päätöksenteossa ja viihtynyt aikuisten kanssa.

Isä ja äiti huolehtivat ja rakastavat, kasvatus on liberaalia: on tilaa kasvaa ja päättää itse asioista. En osaa kuvitellakaan, millaista elämä olisi monilapsisessa perheessä.

Kolme viime vuotta olen halunnut stuertiksi, enkä halua riskeerata unelmaani tyhmillä jutuilla. Harrastan virtuaali-ilmailua, matkustelen paljon ja tykkään viettää aikaa lentokentillä omin päin.

Ala-asteella minua kiusattiin. Varmaan sen takia, että erotuin muista, niin kuin monet ainoat lapset. Ainoat lapset ovat useimmiten aikuismaisempia ja persoonallisempia. Minulla on erikoiset harrastukset, en pyöri ikäisteni kanssa, en tappele enkä ole kiinnostunut päihteistä. Nykyään ei enää kiusata.

Monet luulevat, että olen ainoana lapsena yhtä itsekeskeinen kuin joku Paris Hilton. Mutta en ole itsekäs.

Ainoana lapsena minulla on huoli siitä, miten vanhempien hoitaminen kannattaa ratkaista, kun he aikanaan ovat vanhuksia. Vanhainkotiin sysääminen olisi absurdia, niin paljon he ovat minua tukeneet."

Kirjailija-Kirjoittajakouluttaja Taija Tuominen, 47:

'Voin nyt tunnustaa, että kymmenen vuotta sitten ilmestyneen esikoisromaanini Tiikerihain helvetilliset lapsuuskuvaukset ovat hyvin todenperäisiä. Kotonani riideltiin jatkuvasti ja kiristettiin toisia rahalla ja väkivallalla. Selvisin, koska ajattelin, että jossakin on parempi, kauniimpi elämä, ja sinne on päästävä.

En ole koskaan kaivannut sisaruksia, sillä perheen kolmiodraama oli riittävän hankala. Tuntui, että sisko tai veli olisi vain monimutkaistanut sitä entisestään.

Minusta tuntui perheen ainoana lapsena kuin olisin kolmas aikuinen. Joka aamu kuuntelin, millaisella päällä vanhemmat ovat. Useimmiten äiti ryyppäsi, eikä isäkään jaksanut huolehtia. En hakenut apua muista tai muualta, vaan opin nauttimaan yksin kuljeskelusta, lueskelusta ja kirjoittamisesta.

Koulussa en osannut aluksi puhua enkä leikkiä muiden kanssa. Tuijotin toiset välitunnilla itkun partaalle. Jännitin niin paljon, että varastin isän diapameja esitelmää varten, ja ne vetivät jalat makaroneiksi.

Nykyään nautin suunnattomasti opettamisesta, jossa voin käyttää ainoan lapsen sosiaalista herkkyyttä. Tunnistan helposti erilaisia persoonia ja etsin keinoja tukea heitä.

Olen valinnut yksin elämisen, koska olen nauttinut riippumattomuudesta lapsesta saakka. Joskus kokeilin avoliittoa, mutta minusta oli outoa herätä toisen hengitykseen.

Lähdin viimeksi vuodenvaihteessa Istanbuliin, kun halusin olla enemmän yksin kuin ystävien seurassa. Kummilapseni äiti sanoo, että olen itsenäisin ja itsepäisin ihminen, jonka hän tuntee.

Olen onnekas, että minulla on ystäviä. Jääkaapissani lukee: ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itsellemme."

Eläkeläinen Raimo Koivunen, 70:

'Olin 28-vuotias, kun äitini kuoli. Isä oli nukkunut pois vuotta aiemmin. Tunsin tippuvani tyhjän päälle. Olihan minulla vaimo, mutta olisin halunnut, että surua jakaisi sisko tai veli. Tuntui siltä, että vain sisarukset voisivat oikeasti ymmärtää.

Ainoana lapsena autoin paljon isää ja äitiä maalaistalon askareissa, mutta muiden auttaminen ei ole minulle luontaista. En ole tehnyt mitään työtä ilman palkkaa.

Olen luonteeltani hieman minäkeskeinen. En oppinut jakamaan asioita lapsena eikä minusta tullut sosiaalista. Suoritin työelämässä vain oman osuuteni parhaani mukaan.

Ainoana lapsena kasvaminen oli ihan luonnollinen asia. Emme suunnitelleet vaimon kanssa tarkkaan lasten määrää: saimme kaksi, ja nyt on kaksi lastenlasta.

Kun työskentelin Saksassa, jotkut kyselivät, enkö ole huolissani Suomessa asuvan vaimoni uskollisuudesta. Vaikka olisin itse nähnyt hänen tapaavan toista miestä, olisin kääntänyt pään. En olisi voinut myöntää itselleni ja muille tehneeni vaimon suhteen huonon valinnan. Uskon, että se johtuu harmonisesta lapsuudestani, jossa päätöksiäni aina tuettiin.

1940-luvulla oli harvinaista, että perheessä oli vain yksi lapsi. Vanhempani eivät todennäköisesti halunneet enempää: maailma oli sotaisa ja monesta oli puutetta.

Isäni sanoi, ettei puutu lapsensa tekemisiin, mutta taivaanrannanmaalarin elämää hän ei rahoita. Oli jätettävä lavastajaopinnot, mutta olen silti voinut toteuttaa luonnettani."

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi