Jääkö lapseni yksin?

Kun lapsi joutuu kahnauksiin, vanhempi huolestuu, mutta voi myös auttaa.

Haen kuusivuotiaan tyttäreni esikoulusta. Hän raahustaa pää riipuksissa.

"Kukaan ei leikkinyt mun kanssa", hän sanoo.

Sama toistuu useana päivänä. Huolestun. Jääkö tyttäreni yksin?

Kotipihallakaan leikit eivät suju. Tytär vetäytyy murjottamaan, kun naapurin lapset pyytävät hänet mukaan hippaan – hän olisi halunnut tehdä lumienkeleitä.

Olisiko tyttärellä petrattavaa sosiaalisissa taidoissa? Voinko auttaa häntä? Kysyn neuvoa psykologian professori Liisa Keltikangas-Järviseltä.

Aloitamme perusasioista. Sosiaaliset taidot mitataan siinä, kuinka hyvin ihminen pystyy analysoimaan vuorovaikutustilanteita ja siinä, millaisia ratkaisumalleja hänellä on ristiriitojen ratkomiseen.

Se, kuinka ymmärrämme toisten tunteita ja tarpeita ja kykenemme ottamaan muut huomioon, näyttää olevan osin synnynnäistä.

Jotkut lapset ovat luonnostaan empaattisempia ja intuitiivisempia kuin leikkikaverinsa. Syynä on hermosto, jota tosin myös kokemukset muokkaavat.

Myös synnynnäinen temperamentti muovaa lapsen käyttäytymistä ja vaikuttaa siihen, kuinka paljon tukea hän tarvitsee kaverisuhteissaan.

Esimerkiksi aktiivinen lapsi ottaa luonnostaan paljon kontaktia muihin. Jos hänen innostuksensa on suurempi kuin sosiaaliset taidot, vaarana on, että jokaisesta kohtaamisesta tulee yhteentörmäys. Tällainen tenava tarvitsee leikkikentän laidalle aikuisen, joka tulee tarvittaessa puskuriksi hänen ja maailman väliin.

Toisessa ääripäässä ovat varautuneet lapset. He harkitsevat seuraan liittymistä tarkasti. Heitä ei saa painostaa.

"Kaksivuotiaan ei tarvitse mennä muskariin, jos hän haluaa olla yksin. Mutta kolme–neljävuotiaasta lähtien pitää varmistua, että lapsi saa riittävästi myönteisiä kokemuksia sosiaalisista tilanteista. Jos hän ei opi, että muiden kanssa on kivaa, hän voi jäädä syrjään", Keltikangas-Järvinen sanoo.

Näin ei käy, kun aikuinen vie hänet leikkeihin kädestä pitäen.

Tyttäreni on temperamentiltaan kahden ääripään välissä. Uimahallissa hän pyytää vierasta tyttöä sukelluskilpaan, mutta kylävierailulla hän kiehnää tiiviisti kyljessäni. Onneksi hän pyytää tukea tarvitessaan.

Mitään poppakonsteja sosiaalisten suhteiden sujuvoittamiseksi ei Keltikangas-Järvisellä ole. Turvallinen kiintymyssuhde on kaiken perusta.

"Vauva oppii, vastataanko hänen tarpeisiinsa ja voiko ihmisiin luottaa."

Myöhemmin lapsi tarkkailee vanhempien kommunikaatiota. Hän oppii esimerkiksi sen, ratkaistaanko konfliktit neuvottelemalla, huutamalla vai vaikenemalla. Kunnioittava tai epäilevä suhtautuminen toisiin ihmisiin tarttuu lapseenkin.

Apua! Kotonamme kytivät riidat, kun tytär oli pieni. Onko kaikki pilalla? Jääkö hän iäksi liukumäen alle mököttämään?

Ei jää, Keltikangas-Järvinen rauhoittelee. Hermosto ja aivot ovat plastisia, muokkautuvia. Kokemukset muokkaavat niitä jatkuvasti. Kun riidat kotona loppuivat eron jälkeen, lapsikin alkoi oppia uudenlaisia vuorovaikutusmalleja.

Mitä paremman mallin lapsi on saanut esimerkiksi negatiivisten tunteiden tyynnyttämisestä, sitä helpompaa on kanssakäyminen.

Jotta tunnekontrolli on mahdollista, lapsen täytyy oppia tunnistamaan emootionsa. Apuna voidaan käyttää tunteiden sanoittamista: esimerkiksi sen kertomista, että lasta kiukuttaa väsymyksen takia.

Lapsen olosta keskusteleminen myös viestii, että hänestä ollaan kiinnostuneita. Se opettaa myötätuntoa ja kehittää psyykkistä joustavuutta. Näin myös pettymyksiä on helpompi kestää. Sekin on olennaista ryhmässä toimiessa, kun asiat eivät aina suju oman pään mukaan.

Keltikangas-Järvisen mukaan tunteiden merkitys unohdetaan usein, koska nykyään arvostetaan enemmän tiedollista osaamista. Aivotutkimuksissa on jo saatu todisteita siitä, että aivojen kuorikerros kehittyy lapsilla varhemmin kuin ennen. Tämä aivojen osa säätelee tiedon prosessointia, muistamista ja asioiden yhdistämistä.

Koska lapsen emotionaalinen kehitys ei ole nopeutunut, kasvattajien täytyy olla tarkkana. Jos lapset jätetään vaille tunne-elämän ohjausta, heistä voi Keltikangas-Järvisen mukaan kasvaa yhteiskunnalle vaarallisia ihmisiä.

"Emotionaalisesti raajarikko aikuinen, joka on tiedon keräämisessä ja käsittelemisessä hyvin kehittynyt, pystyy tekemään toiselle mitä vain. Esimerkkejä tästä jo on."

Näin pitkälle ajautuu onneksi vain harva.

Silti vanhempana riittää huolta lapsen kaverisuhteista. Kukaan ei halua, että oma lapsi jää yksin.

Tyttärelläni on onneksi alkanut sujua eskarissa paremmin – kiitos ohjattujen leikkien ja osaavien aikuisten.

Naapurin lapsille hän mököttää edelleen silloin tällöin.

Hippaleikkidraama päättyi kuitenkin onnellisesti. Aikansa sivussa seurattuaan tytär meni tekemään lumienkeleitä. Muut seurasivat perässä.

Jutun lähteenä on käytetty myös kirjaa Vahvaksi rakastetut lapset, Mervi Juusola, 2011.

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi