Jotta joulu tuntuisi omalta

Petri Tammisen jouluesseessä Timo yrittää tavoittaa oikean joulutunnelman retuuttamalla itselleen rakasta kinkkua ympäri kyliä.

Ystäväni Timo kuuli, että vaimon kotipuolessa ei olisi joulupöydässä kinkkua vaan kalkkunaa.

Timo päätti paistaa kinkun itse.

Ymmärrän Timoa. Toisten vieraat jouluperinteet tuntuvat helposti haljuilta. Jokin aivan mitätön yksityiskohta saattaa laukaista yksinäisyyden puuskan: Nämä kutsuu rosollia sillisalaatiksi! "Ojennatko sen sillisalaatin."

Saati että joutuisi osallistumaan outoon piirileikkiin, jota toiset aivan tottuneesti ja hilpeinä leikkivät. Yksinäisempää oloa saa hakea.

Joulu on yhdessäolon aikaa, mutta joskus tämä yhdessäolo tuntuu toisten yhdessäololta. Arkena ihmisten seuraan voi liittyä ja seurasta voi loitontua, mutta jouluna jaot on tehty eikä niitä muuteta.

Paistopuuhat jäivät viime tinkaan. Timo sai kinkun uuniin vasta aattoaamuna. Joulurauhan julistuksen ja Porilaisten marssin jälkeen olisi pitänyt jo lähteä, mutta kinkku oli vielä sisältä raaka.

Joku saattaisi nyt kysyä, miksi aikuinen mies ei hoitanut asioitaan ajoissa ja pannut kinkkua uuniin jo illalla, mutta minä ymmärrän Timoa. Joulun seutuvilla aika käyttäytyy omituisesti. Se vuoroin venyy ja vuoroin tiivistyy. Jostakin katoaa tunteja ja johonkin toiseen kohtaan niitä pakkautuu.

Etukäteen uskoo tietenkin ehtivänsä vaikka mitä. Aikaharha periytyy lapsuudesta. Jossakin sielun pohjalla joulu tarkoittaa edelleen parin viikon leppoisaa lomaa. Ihan niin kuin kesä tuntuu aina alkavan Suvivirrestä – ja sitten ihmetellään, miksi kesäkuussa sataa rakeita ja pitää olla töissä.

Todellisuudessa joulu kestää rapiat 30 tuntia, aattoaamusta joulupäivän iltaan. Tätä puoltatoista vuorokautta edeltää kohiseva arki. Se kohisee ja kohisee, ja sitten yhtäkkiä on hiljaista, ja tajuat että on joulu.

Jäikö hommat kesken? Mietitkö työasioita? Ei käy, nyt on joulu ja nyt pitää olla jouluinen.

Timo otti kinkun mukaansa. Hän kääri sen tiiviisti folioon ja pyöräytti ympärille kylpypyyhkeen ja pakkasi koko luomuksen urheilukassiin. Hän aikoi paistaa kinkun kypsäksi perillä.

Ymmärrän Timoa. Kaveria ei jätetä.

Matkalla vaimon kotiseudulle perhe poikkesi tuttavien luona viemässä kukkia ja muita joulutervehdyksiä. Seistiin eteisissä ja ulko-ovilla ja lausuttiin niitä sydämellisiä sanoja, joita jouluna lausutaan.

Tai vaimo lausui. Timo vilkuili kelloa ja auton peräkonttia ja ajatteli kinkkua. On vaikea olla sosiaalinen ja jouluinen, jos on projektit kesken.

Joidenkin mielestä joulussa on parasta juuri se, että projektit eivät ole kesken ja että saa olla sosiaalinen. Vieraillekin ihmisille voi kuulemma toivottaa hyvää joulua ja tutumpia saa suorastaan rakastaa. On kuulemma upeaa, että suomalaisetkin voivat edes kerran vuodessa ilmaista toisilleen lämpimiä tunteita.

Timo ei kuulunut tähän joukkoon. Hän oli tottunut ilmaisemaan tunteitaan tekemällä. Korjaamalla jotakin, kolaamalla edes lumet. Ja nyt oli joulu ja tunteita olisi pitänyt ilmaista ihan vain olemalla.

Onneksi hänellä oli edes se kinkku, jotakin jouluista ja omaa.

Kun vaimon kotikylälle lopulta saavuttiin, jouluaaton hartaus oli alkamassa. Ajettiin suoraan kirkolle.

Pakkasta oli viitisentoista astetta. Timo teki nopean ratkaisun ja kaappasi kinkkukassin mukaan.

Tuoksu tuntui kirkon penkissä kuulemma heti. Väitetään että hajuihin turtuu, että jo puolessa minuutissa ne ikään kuin katoavat, mutta Timon mukaan rasvankäry ei heikentynyt koko sen kolmen vartin aikana, jonka kirkonmenot kestivät; kinkku tuoksui tasaisesti koko ajan.

En oikein ymmärrä Timoa. Hyvin kääritty kinkku olisi pärjännyt auton eristetyssä takakontissa varmasti ihan yhtä hyvin kuin seurakunnan jaloissa kirkon viileällä lattialla.

Ei nyt ihan niinkään, että kinkku jotenkin halventaisi kirkonmenot. Mutta hiukan niin, että kirkon lattia halventaa kinkun.

Perillä vaimon kotona kinkku pääsi vihdoin takaisin uuniin. Vaimon suku tosin ilmoitti heti, että kinkulla ei ole mitään asiaa joulupöytään, ei sellaisen reissun päätteeksi. Kinkkua käytiin joukolla nauramassa.

Ei kinkku olisi joulupöytään ehtinytkään. Se oli jäähtynyt tai muuten sydämistynyt eikä ottanut enää lämpöä vastaan. Se vaati yllättävän pitkän paistoajan.

Timo oli lopulta ainoa, joka kinkkua maistoi, jouluruuan päälle. Liha oli kuulemma hyvin kuivaa ja kovaa. Sen koostumus oli jotenkin karstainen. Lapset kävivät tökkimässä kinkkua paistihaarukalla.

Timo ei pahoittanut mieltään. Paremminkin hän ihmetteli itseään. Kun hänen vatsansa nyt oli täysi, hänestä ei tuntunut ollenkaan oleelliselta, oliko siellä kinkkua vai kalkkunaa. Hän ei ylipäätään ymmärtänyt, kuinka asia oli alun perin tuntunut hänestä ongelmalta.

Tässä ruokailun jälkeisessä ähkyssä Timon ainoa todellinen ongelma oli, että jouluruokaa ei osaa koskaan syödä sopivasti. Kunpa hän olisi jättänyt edes ne kinkunviipaleet syömättä.

Häpeällisen hyväosainen ongelma, saattaisi joku nyt ajatella, suorastaan poispilatun ihmisen pulma. Mutta minä ymmärrän Timoa. Jouluna on vaikea olla kohtuullinen. Kohtuuttomuus on joulun luonto. Jos joulunvietto ei jää pikkuisen vajaaksi, se menee hiukan yli.

Kun Timo jälkeenpäin muisteli tapausta, hän sanoi, että hän ei osannut enää samastua itseensä ja toimintaansa. Mieluummin hän samastui siihen kinkkuun.

Taidan ymmärtää mitä Timo tarkoittaa. Joulun ylivoimalle ei voi mitään. Joskus se tosiaan retuuttaa, ja kyydissä on vain oltava.

Ellei joulun suuri suunnitelma sitten perustu juuri tähän retuutukseen. Että vasta, kun on pitkään yrittänyt ja touhottanut, voi päästä joulun tunnelmaan ja levätä kuin kinkku paistivadilla, kaikkensa antaneena.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi