"Katsomme Elmerin kanssa Tähtien sotia"

Näyttelijä

Santeri Kinnunen, 42

Kun olin pieni, totuin vanhempieni poissaoloon ja vaihtuviin lastenvahteihin. Silti saatoin joskus valvoa unettomana sängyssäni, kunnes kuulin heidän tulevan takaisin kotiin. Ja tulivathan he, aina kellontarkasti kymmeneltä.

Nykyään olen itse samalla tavalla illat poissa kotoa. Minulla on valtava määrä esityksiä, enkä ole lukemassa iltasatuja pojalleni. Se syö miestä.

Pyrin olemaan edes jossain määrin kelvollinen isä, mutta monesti tunnen syyllisyyttä poissaolostani. Onneksi minun ei ole tarvinnut olla Elmeristä kamalan huolissani. Hän on diplomaattinen ja hyvin pärjäävä kaveri.

Olen päivällä kotona, kun Elmeri tulee koulusta. Syömme yhdessä, maalaamme muovisia fantasiahahmoja ja katsomme Tähtien sota -elokuvia. Koen olevani kärryillä siitä, mistä pikkupojat diggaavat. Tai ehkä se on vain isän illuusiota.

Ehdimme puuhailla yhdessä pari tuntia ennen kuin minun on lähdettävä. Sitten päivätyössä tuottajana työskentelevä vaimoni tulee kotiin hoitamaan Elmeriä ja auttamaan häntä läksyjenteossa.

Kaikkina arki-iltoina hyppään lavalle, ja vuorotyö rasittaa välillä perhettä. Yritän kuitenkin korvata poissaolon pitämällä kesät vapaina.

Isänä en ole mikään nipottaja, mutta joku järjestys pitää huushollissa olla. Joskus olen työkiireiden takia kärttyinen. Vaikka yritän olla rähjäämättä, välillä tulee sanottua pojalle turhan tiukasti.

Heikki ei ole koskaan ollut vähästä hermostuva faija. Hän ei ole tunkeillut tai kasvattamalla kasvattanut minua. Niinpä en ole kokenut, että minun pitäisi ottaa hänestä kuristusote ollakseni mies tai omilla jaloillani seisova näyttelijä. Hän on antanut minun tehdä valintani ja lyödä päätäni seinään.

Edes teininä en ottanut kunnolla Heikin kanssa yhteen. Tulisieluinen äitini oli teini-ikäisen turhautumiseni kohde. Olen perinyt häneltä temperamenttini, sillä ääneni saattaa korottua nopeastikin.

Olin myöhäisteini-ikäinen, kun vanhempani erosivat. Jäin asumaan äitini kanssa, mutta en menettänyt isääni. Hän jäi samaan kaupunkiin, ja tapasin häntä edelleen. Ymmärsin eron syyt ja selvisin siitä suhteellisen vähillä naarmuilla. Ehkä vanhempien ero kuitenkin nopeutti itsenäistymistäni.

Olin 10-vuotias, kun aloin tajuta, kuinka nimekäs näyttelijä Heikki on. Kun kävimme ulkona syömässä, aina joku oli olalle klappaamassa. Se oli pienen pojan mielestä vähän vaivaannuttavaa.

18-vuotiaana pääsin itse Teatterikorkeakouluun ja ryhdyin näyttelijäksi. Joskus urani alussa minua verrattiin isääni, mutta enää sitä ei kuule. Olen tehnyt oman urani.

Nykyisin soittelemme Heikin kanssa pari kertaa kuukaudessa ja pyrimme aina katsomaan toistemme esitykset. Vaikka emme ole koskaan olleet toistemme terapeutteja, tiedän, että kovan paikan tullen voin soittaa hänelle. Kun pitkä ihmissuhteeni joskus nuorempana kariutui, menin isän luokse saunomaan.

Parikymppisenä minulla meni vähän liian lujaa. Sitä tuli kaikenlaista hölmöiltyä. Tehtiin elokuvia, oli paljon rahaa ja bileitä. Isä ei kuitenkaan koskaan moralisoinut minua. Se oli aina äidin homma sanoa, että koeta vähän hiljentää vauhtia ja skarpata, poika.

Isäksi tulin 32-vuotiaana. Se oli hyvä ikä. Aiemmin en olisi varmaankaan ollut valmis kantamaan vastuuta, saati seisomaan taloudellisesti jaloillani. Nuorempana laskujen ajallaan maksaminenkin tuotti välillä vaikeuksia.

Toivon, ettei Elmeri olisi nuorena yhtä huithapeli kuin isänsä. Haluaisin hänen oppivan vastuulliseksi mieheksi. Itse en ole aina pystynyt pitämään hänelle kaikkia lupauksiani, kun olen puhunut ennen kalenteriin katsomista.

Olen vieläkin vähän lapsellinen kaveri, sydän käy yhä rippikoulua."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi