Kelvolliset huithapelit

Isänpäivän lähestyessä näyttelijät Heikki ja Santeri Kinnunen kertovat vanhemmuudestaan. Kumman kuri on ollut tiukempi? Kumpi potee syyllisyyttä? Ja kumpi koheltaa enemmän?

Näyttelijä

Heikki Kinnunen, 65

Kun Santeri syntyi, olin 23-vuotias, omasta mielestäni jo aikuinen mies. En ehtinyt armeijasta synnytykseen, mutta ei siihen aikaan miehiä edes haluttu sairaalaan tunnelmaa pilaamaan.

Isyys tuntui heti luonnolliselta. Olin kasvanut yhdeksänlapsisessa perheessä ja pitänyt jälkikasvun hankkimista selvänä. Nuori ikäni teki minusta huolettoman isän. En miettinyt miten selviydyn lapsen kanssa vaan otin vastaan mitä tulee.

Armeijan jälkeen menin takaisin töihin Kansallisteatteriin, jossa olin aloittanut näyttelijänä 21-vuotiaana.

Koska myös Santerin äiti Rose-Marie Precht oli näyttelijä, kotiapulainen oli välttämätön. Illat menivät näytöksissä, mutta ei siihen aikaan mietitty, kärsiikö lapsi vanhempien poissaolosta. Työt oli tehtävä. Ei varsa ihmettele syntymäniittyään, sillä eihän se muusta tiedä.

Kun Santeri oli nuori, en latonut hänelle tiukkoja sääntöjä. Kysyin, missä hän liikkuu ja luotin vastaukseen – vaikka se olisi ollut valhetta. En ajanut polkupyörällä perässä vahtimassa. Jokaisen on itse selvitettävä kivensä ja karikkonsa. Voihan niistä varoitella, mutta kukin huomaa ne vasta kun kolahtaa. Sitä paitsi pojille kuuluvat omat konnankoukkunsa.

Sain myös aikoinani itse kasvaa vapaasti. VR:llä työskennellyt isäni oli turvallinen ja avaramielinen. Hän ei koskaan jyrännyt lapsiaan. Minustakin tuli rohkea ilmaisemaan mielipiteitäni, koska minua ei nitistetty kotona.

Sanoin isälleni 11-vuotiaana, että taidankin ruveta näyttelijäksi. Hän vastusti aluksi jyrkästi, sillä suvussamme ei ollut näyttelijöitä. Mutta ei mennyt kuin kaksi vuotta, kun hän jo sanoi, että eiköhän se sittenkin ole pojan parhaaksi. Olin teatteriharrastuksellani näyttänyt hänelle, että olin tosissani.

Elin nuoruuttani 60-luvulla, jolloin nuoriso haki uusia vapauksia. Kapina oli kuitenkin yhteiskunnallista, ei perheensisäistä. En koskaan esimerkiksi haistatellut isälleni. Hän oli siitä hyvä kaveri, että hänen kanssaan sai minkä tahansa poliittisen keskustelun aikaan ilman riitaa.

Vanhempien ja lasten suhde on myös persoonakysymys: osuvatko kemiat kohdalleen. Santerin kanssa ovat osuneet, ja vanhemmiten olemme tulleet toimeen yhä paremmin. Muut näkevät Santerissa enemmän minun piirteitäni kuin minä. Ehkä hän siinä on tullut isäänsä, ettei ihan turhista hermostu.

Nykyään tapaamme harvoin, sillä asumme eri kaupungeissa. Mutta kun näemme, saattaa vierähtää vuorokausikin jutellessa taiteesta ja maailmasta. Olemme aika perinteisiä suomalaisia miehiä: puhumme sydämen asioista harvoin ja silloinkin vasta siinä vaiheessa iltaa, kun seuraavana päivänä ei enää muista, mitä sanottiin.

Emme ole halunneet syytää murheitamme toistemme niskaan. Antaa akkojen päivitellä. Väittelemme näytelmistä ja roolisuorituksista, mutta ikinä en ole neuvonut Santeria näyttelijänä. Eikä hänkään kauhean kovasti lataa minulle, vanhalle isälleen, kommentteja töistäni.

Santerin 9-vuotias poika Elmeri on ainoa lapsenlapseni. On jännää seurata hänen kasvunsa harppauksia: kuinka hänen suhtautumisensa asioihin muuttuu, ja miten hän miehistyy. En ole lähtenyt päsmäröimään Santerin lastenkasvatusta. Mielestäni hän ottaa pojan huomioon niin kuin pitääkin. Elmerin ympärillä on paljon meininkiä.

Santerilla on parikymmentä vuotta ikäeroa nuorempiin lapsiini Vilmaan ja Paavoon. Nuorempana olin ehkä räväkämpi ja menevämpi isä kuin vanhemmiten, mutta muuten en usko kasvattaneeni heitä eri tavoin. Välillä syödään margariinia ja välillä voita, mutta lapset, ne keikkuvat mukana samalla tavalla vuosikymmenestä riippumatta. Onneksi ei ole tarvinnut isäoppaita ryhtyä lukemaan.

Monta päivää vaihtaisin pois ja monia valintoja tekisin toisin. Mutta mitä niitä murehtimaan. Vilpitön pyrkimys tehdä oikein on pääasia."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi