Kolmessa polvessa saman katon alla

Oulu. Vanha talonpoikaispöytä seisoo jämäkästi keskellä valkoista tupakeittiötä. Sen ympärillä istuu kolme polvea: Mirjami Hietala, 65, hänen miniänsä Virve Inget, 35, sekä lapsenlapsensa Vilma, 4.

Vilma on vähän vilustunut, ja Virve tekee töitä tänään kotona. Isä Perttu Hietala, 35, on työmatkalla.

Tytöllä on tapana piipahtaa tänne mummon puolelle lähes joka päivä.

Matka ei ole pitkä, muutama kymmenen askelta omalta ulko-ovelta kulman taakse. Mummon "moderni mökki" on Vilman vanhempien omakotitalon kyljessä.

Ennen kuin kolmen polven asuminen loksahti likeiseksi, Mirjami Hietala pohti poikansa perheen kanssa eri vaihtoehtoja vuosikausia.

Aluksi eli ajatus yhteisestä kesämökistä. Sitten perhe haaveili omakotitalosta, mutta Oulussakin hinnat kipusivat nuoren parin ulottumattomiin.

Mirjami Hietala, silloin vielä töissä käyvä psykoterapeutti-kirjailija, asui kaupungin keskustassa 1930-luvulla rakennetussa kerrostalossa. Asunto oli avara, mutta hän kaipasi luontoa, pihalla puuhailua sekä ympärilleen puita ja pensaita.

Nyt haave on toteutunut.

"Katsokaa, tuolla vilistää orava", Mirjami Hietala ilahtuu, ja Vilma ryntää lattiasta kattoon ulottuvaan ikkunaan. Orava hyppelee tontin reunan männystä toiseen.

Mirjami Hietala osti tontin ja 1950-luvulla rakennetun omakotitalon poikansa perheen kanssa muutama vuosi sitten. Taloa oli jo valmiiksi laajennettu: autotallin seinän taakse oli rakennettu erillinen yksiö. Sivuasuntoon käytiin samalta kuistilta ja samasta ulko-ovesta kuin taloon.

Tontille oli mahdollista rakentaa myös uutta, mikä merkitsi lisää tilaa mummon asuntoon.

"Pyysin paikalle arkkitehti Juha Paavo Mikkosen. Hän sanoi, että sinun asumistasosi ei saa laskea. Ammattilaisena hän hahmotti nopeasti, miten yksiö voidaan laajentaa suureksi kaksioksi", Mirjami Hietala muistelee.

Samaan aikaan kaksi sukupolvea kävi perusteelliset keskustelut siitä, kuinka likeistä elämää he haluavat viettää. "Vaikka en ole vielä kipeä enkä vanha, tuntuu tärkeältä varautua siihen, että joskus tarvitsen apua", Hietala pohtii.

Miniälle eri sukupolvien asuminen rinta rinnan oli tuttua. "Äidin äiti ja isän isä asuivat kumpikin vuorollaan jonkin aikaa meillä kotona", Virve Inget kertoo.

Laajennusta suunniteltaessa piti miettiä, miten paksu seinä asuntojen välillä on oltava, ettei kumpikaan talon puoli tunkeutuisi toisensa elämään.

"Tulimme siihen tulokseen, että minulla pitää olla oma koti eli sen symbolina oma portti ja ulko-ovi", Hietala kertoo.

Avara kaksio syntyi remontoimalla vanhaa ja rakentamalla uutta. Autotalli muuttui olohuoneeksi. Yksiö laajeni avaraksi tupakeittiöksi, joka sai jatkoksi terassin. Vanha wc remontoitiin muuhun tyyliin sopivaksi.

Isolta puolelta – niin kuin Mirjami Hietala nimittää nuoren perheen taloa – lohkaistiin makuuhuone. Näin pieni puoli kasvoi 66 neliön suuruiseksi.

Lisää neliöitä saatiin vanhasta kellarista. Siitä tehtiin kirjailijalle työhuone, mutta siellä hoituu myös pyykinpesu ja kuivaus.

"Asuntojen välillä on enää pieni napanuora. Kellarin ovesta pääsee ison puolen takkahuoneeseen", Hietala paljastaa.

Jos nuoripari tarvitsee joskus lisää tilaa, mummo saattaa myydä kellarin heille. Kummallakin on hallintasopimus omista tiloistaan.

Kolme polvea on tunnustellut yhdessä elämistä nyt kolmisen vuotta.

Ison ja pienen puolen porukan kesken on muodostunut jonkinlainen työnjako.

Talon ainoa mies tekee lumityöt ja maksaa sähkö- ja vesilaskut.

Kun ison puolen väki lähtee kauppaan, he tuovat tavaraa myös pikkupuolelle. Puolin ja toisin käydään syömässä toinen toisensa luona ja usein järjestään yhteiset ruokakutsut Hietalan tyttären perheen kanssa.

"Mitään sääntöjä ei ole", naiset kertovat.

Kun Vilman vanhemmilla on työmatkoja ja iltamenoja, mummo astuu remmiin.

"Saan Vilmasta niin paljon iloista energiaa!", mummo huokaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.asunto@sanoma.fi