Kova ikävä kaveria

Kun lapsen perhe muuttaa, kaverit jäävät vanhoille kotinurkille. Miten vanhemmat voivat auttaa ystävyyden säilymisessä?

"Me muutetaan kahden viikon päästä."

Tämä tieto voi olla suuren murheen paikka lapsille, jotka ovat tottuneet näkemään toisensa päivittäin. Pienen ihmisen voi olla vaikea käsitellä tai edes kunnolla tajuta, mitä on tapahtumassa. Siksi vanhemmilla on tärkeä rooli muuttotilanteissa.

Lasten ystävyyssuhteiden kohtalo surettaa myös aikuisia. Vanhemmille voivat palautua mieleen omat eromuistot, joiden merkitys on valjennut vasta myöhemmin.

Tätä empatiaa vanhemmilta juuri kaivataan.

"Me siirsimme muuttoa ehkä parikin vuotta ihan vain poikien kaverisuhteiden takia", myöntää Tytti Rosenberg, joka muutti helmikuussa Helsingissä Viikistä Ala-Tikkurilaan miehensä ja kahden poikansa, 8-vuotiaan Robinin ja 11-vuotiaan Rasmuksen kanssa.

Rosenbergeillä isoveli Rasmuksella oli vanhassa kodissa oma jengi. Robinilla taas oli yksi kaveri ylitse muiden, seinänaapurissa asunut samanikäinen Niilo, jonka kanssa he ovat olleet "paita ja persus" parivuotiaasta saakka.

Kun uusi koti löytyi, lapset saivat kolme kuukautta sulatteluaikaa. Ne olivat vaikeita kuukausia. Muuton mahdollisuudesta oli kyllä puhuttu jo sitäkin ennen vuoden päivät.

"Me keskustelimme paljon siitä, ettei kavereita tarvitse unohtaa. Muutto ei ole sitä, ettei kavereita voi enää nähdä."

Tytti Rosenberg arvelee, että vaikeinta muuttotilanteessa on sillä lapsella, joka jää.

"Muuttajalla, ainakin tuossa iässä, on myös intoa uudesta kodista ja uusista asioista", hän sanoo.

"Niilo ja Robin kävivät sitä asiaa läpi. Niilo otti Robiniin etäisyyttä, ja Niilolle tuli aina paha mieli, jos Robin puhui muutosta."

Kun muuttopäivä oli edessä, ystävykset järjestivät vanhemmille esityksen, jossa he lauloivat Tytti Rosenbergin sanoin "angstisia biisejä". Niilo julisti Robinille: "Muuta vaan, mua ei kiinnosta, sen kun muutat vaan."

Sekä Niilon että Robinin vanhemmille on ollut koko ajan selvää, että heidän puolestaan lapset saavat yhä nähdä toisiaan ja kuskaamiseen ollaan valmiita. Vanhemmat ovat myös keskenään hyviä ystäviä.

Nyt näyttää siltä, että poikien ystävyys on selviytynyt kriisistä.

"Ehkä heillä menee jopa paremmin, kun he eivät näe enää joka päivä. Riitoja tulee vähemmän", Tytti Rosenberg hämmästelee.

"He ovat aina niin onnellisia, kun he näkevät toisensa."

Kaisa Alatalo muutti työpaikan takia Helsingistä Rovaniemelle neljä vuotta sitten tuolloin 8-vuotiaan Väinö-poikansa kanssa. Vanhemmat ovat eronneet, mutta muutto ei enää liittynyt siihen.

Helsingistä Rovaniemelle on jo niin pitkä matka, ettei sitä kuljeta joka viikko.

Väinö kuului Helsingissä viiden pojan ryhmään, joka oli liikkunut yhdessä jo päiväkotivuosista lähtien.

Muuttoon ei ehditty juuri varautua, kun Rovaniemellä piti olla kahden viikon päästä. Aluksi sinne mentiin vuoden koeajalle. "Kokeilu onnistui, emme lähteneet takaisin", Kaisa Alatalo kertoo.

Juuri ensimmäinen vuosi tuotti tuskaa. Ikävä Helsinkiin oli kova. Väinö sai matkustaa alkuvaiheessa usein Helsinkiin, toki isäänsäkin tapaamaan. Väinö oppi kulkemaan yksin lentokoneessa.

Suhde vanhaan jengiin kuitenkin muuttui.

"Kun Väinö kävi alkuaikoina Helsingissä, kaverit olivat iloisia, ja Väinölle löytyi aina aikaa. Väinöltä jäi näkemättä huonot ajat ja ristiriidat, joten hänelle syntyi kavereista vääristynyt, liian positiivinen kuva. Se taas lisäsi ikävointiä silloin alussa", Alatalo muistelee.

Väinön kaveritkin ovat käyneet Rovaniemellä. Yksi pojista, Lauri, on tullut vuosien mittaan erityisen läheiseksi. Väinö ja Lauri ovat tavanneet toisiaan myös musiikkileirillä Keski-Suomessa.

Kun Väinö ja Lauri ovat yhdessä, aika kuluu usein yötä myöten juttelemalla.

"Heillä on elävä suhde", Kaisa Alatalo sanoo.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi