Kun elämä sammuu jo kohdussa

Sirpan maailma romahti, kun lääkäri sanoi: "Olen todella pahoillani. Täällä ei ole enää elämää."

Sirpa oli pakahtua onnesta, sillä hän oli jälleen raskaana. Perheeseen oli tulossa kauan toivottu toinen lapsi. Elettiin syksyä 2008.

Vauva kasvoi ja liikkui hyvin. Perusterve 38-vuotias äiti eli terveellisesti. Välillä kohtu supisteli, mutta niin se teki myös kuusi vuotta aiemmin esikoista odottaessa.

Sirpa jäi supistelujen takia sairauslomalle. Hän oli 26 raskausviikolla, kun ensi kerran säikähti, ettei vauva liikkunut.

Sairaalassa kaikki oli kuitenkin kunnossa – sydänäänet, lapsen koko, lapsiveden määrä, napanuoran virtaukset.

"Silti jäin vähän varpailleni – äidinvaisto?"

Viikon päästä vatsassa oli taas hiljaista. Tällä kertaa terveyskeskuksen hoitajat eivät löytäneet sydänääniä.

Sirpa lähetettiin sairaalaan. Hän oli sokissa eikä tajunnut vaatia taksia, vaan ajoi omalla autollaan.

Matkalla hän soitti miehensä paikalle ja yritti painella vauvaa hereille.

Sairaalassa lääkäri pyöritti vakavana ultraäänianturia vatsan päällä. Hän sanoi: "Olen todella pahoillani. Täällä ei ole enää elämää."

Maailma romahti.

Huone hiljeni. Tämä ei ole totta, Sirpa ajatteli. Pahaa unta, painajaista. Vanhemmat halasivat. Kätilö silitti äidin märkää poskea.

Kätilöt puhuivat lapsesta kauniisti. "He muistuttivat, että tämä lapsi tulee aina olemaan osa perhettänne. Antakaa hänelle se nimi, jota olitte ajatelleet."

Kätilöt myös kertoivat, että Sirpan on synnytettävä vauva. Nyt ei kuitenkaan olisi kiire mihinkään. Vanhemmat lähtivätkin kotiin.

"Pahinta oli kuulla, että vauva on kuollut. Seuraavaksi pahinta oli kertoa kotona se esikoiselle. Hänkin oli niin odottanut vauvaa."

Illalla vanhemmat palasivat sairaalaan, ja synnytys käynnistettiin lääkkeillä. Sirpan huone oli synnytystä odottavien naisten osastolla, mutta ruuhkan takia silläkin osastolla oli äitejä vauvoineen.

Vastasyntyneiden itku kantautui huoneeseen. "Tuntui hirveältä."

Aamulla Sirpa siirrettiin synnytyssaliin. 13 tunnin jälkeen syntyi pieni tyttö. "Hän oli niin kaunis. Märät hiukset olivat laineilla."

Kätilö näytti napanuoraa. Se oli kiertynyt navan juuresta tiukalle ja vielä jalan ympäri.

Kätilö kapaloi kilon painoisen vauvan ja antoi hänet äidin syliin.

"Tiesin, että ikinä nämä silmät eivät aukea eikä tämä vauva itke."

Vauva vietiin tutkittavaksi. Äidistäkin otettiin näytteitä. Pappi ja sosiaalihoitaja kävivät.

Kodista tuli surutalo. Vanhemmat itkivät ja surivat. Esikoinen kyseli ja halusi olla lähellä. Hänelle oli tärkeää tietää, että hän on isosisarus kaikesta huolimatta.

Mies järjesti hautajaiset. Kappelissa esikoinenkin halusi nähdä vauvan.

"Suru oli tosi lohdutonta. Ulospäin ehkä näytin voivani paremmin."

Tutkimuksissa ei löytynyt kuolemaan muuta syytä kuin kiertynyt napanuora, joka ei kyennyt kuljettamaan virtauksia.

Kynttilä paloi yhtäjaksoisesti vauvan haudalla monta kuukautta. Sirpa tapasi terveyskeskuksen kriisityöntekijää pari kuukautta kahdesti viikossa, sitten harvemmin.

Pikkuhiljaa hän alkoi käydä verkon vertaistukipalstoilla.

"Paras apu tuli sieltä. Ihminen, joka on käynyt läpi saman, ymmärtää parhaiten", Sirpa sanoo. "Kiitos kuuluu myös miehelle ja läheisille, jotka nostivat epätoivon laaksosta."

Neljän kuukauden jälkeen Sirpa palasi töihinsä farmaseutiksi. Siitä parin viikon kuluttua hän huomasi olevansa raskaana.

Ilo oli valtava, mutta odotus oli hyvin erilainen kuin aiemmin: stressaava. Surutyö siirtyi.

"Kuukausi kolmannen lapsen syntymän jälkeen itkin taas kaiken läpi. Sen jälkeen on ollut erilainen olo. Joku prosessi on käynnistynyt. Ilo on tullut takaisin."

Esikoinen askartelee usein jotakin kuolleen pikkusiskon muistokansioon, johon on tallennettu siskon neuvolakortti, kuvia, tekstejä.

"Muistan hänet päivittäin. Hänellä on aina oma paikkansa perheessämme", Sirpa kertoo. "Surusta on tullut osa elämää, mutta siihen on ollut pakko oppia."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi