"Vihaan ja rakastan veljeäni."

"Kun hetkeksi pääsisi tästä helvetistä"

Huumeita käyttävä veli tai sisko jättää syvät arvet sisaruksiin

 Sanna palasi hiljattain Suomeen. Hän työskenteli vuosia ulkomailla. Sinne hänet ajoi perheen pitkä painajainen: itsetuhoisen veljen huume-, lääke- ja viinasekoilu.

"Se oli hyvä pakotie. Puhelut Suomeen maksoivat paljon. Se antoi syyn jättää soittamatta."

"Uutiset olivat aina huonoja."

Veljen tempoilua on ollut raskas seurata. Sannan veljen Kimmon elämä nytkähti raiteiltaan jo nuorena. Kerran äiti löysi hänen lipastostaan oudon kasvin.

"Hän yritti kasvattaa kannabista. Oli valot ja kaikki. Se oli sama piironki, jossa pidin Dingon kuvia, kun vielä asuin kotona."

Äiti ei ymmärtänyt – tai ei jaksanut eikä halunnut ymmärtää – mitä poika puuhasi. Hän heitti kasvin roskiin.

Pojan kanssa oli ollut vaikeuksia aiemminkin. Sanna muistelee, että veli joi viinaa jo hyvin nuorena ja oli käytökseltään "hulvaton". Perheen väkivaltainen ja alkoholisoituva isä ei enää asunut kotona.

"Äiti yritti panna rajat, mutta Kimmo ei hyväksynyt niitä. Hän raivostui. Kerran yritimme pitää häntä kotiarestissa. Hän pieksi meitä niin kauan että pääsi ulos huoneesta."

"Kimmo ei pystynyt kontrolloimaan käytöstään, jos hän suuttui. Hän potki ovet rikki ja paiskoi kirjat nurkkaan."

Koulussa veli kävi opettajan kimppuun ja sai porttikiellon. Pian ongelmat kotonakin pahenivat. Äiti joutui yöpymään turvakodissa.

Yksi käännekohta oli, kun poika painoi puukon äidin kurkulle ja uhkasi tappaa, jos ei saa rahaa.

"Kimmo ei kuulema ollut haissut viinalta, mutta sillä oli ollut hullun kiilto silmissä. Silloin tajusin, että hän käyttää huumeita."

Sanna on iloinen, että äiti pysyi lujana siinä tilanteessa. Poika oli vietävä pois, sillä kyse alkoi olla kaikkien hengestä.

Veli joutui mielisairaalaan ja sen jälkeen poikakotiin. Se oli rauhallisempi jakso perheen elämässä.

Kun poika aikanaan pääsi pois poikakodista, alamäki jyrkkeni nopeasti, Sanna kuvailee. Tuli rikoksia ja vankilareissu.

Hän käy yhä kiristämässä äidiltä rahaa. Jos sitä ei löydy, poika hajottaa paikat. Äiti pelkää.

"Kysyin pari kuukautta sitten äidiltä, onko Kimmolla jokin diagnoosi. Ei ole. Lapsi on viiltänyt auki ranteensa ja kurkkunsa ja hypännyt parvekkeelta, eikä kukaan ole koskaan tutkinut, mikä sillä on."

Huumeet ovat veljeltä luultavasti nyt jääneet, Sanna arvelee, mutta tilalle ovat tulleet viina ja lääkkeet.

"Kumpi sitten on parempi."

Sanna kysäisi veljeltään hiljan, onko tämä käyttänyt huumeita.

"Hän luetteli, mitkä kaikki hepatiitit hänellä on, ja kysäisi, mitäs luulet."

Sanna lähti kotoa parikymmpisenä ja muutti pian toiselle paikkakunnalle. Murhe ja huoli veljestä muuttivat mukana. Huonoista uutisista ei päässyt eroon toisessa kaupungissa eikä ulkomaillakaan.

Hän laittaa edelleen illalla puhelimen pois päältä, muuten veli soittelisi yöllä. Omista miesystävistään hän on tarkka.

"Kerran eräs mies kertoi, että hän on ollut putkassa. Se juttu loppui siihen. Odotan, että mies on putipuhdas pulmunen. Vältän epämääräisiä ihmisiä."

Sanna on toiminut vuodet läpi äitinsä tukihenkilönä.

"On hyvä, että hän saa kertoa, mitä tapahtuu. Muut eivät usko, millainen Kimmo voi olla. Vain toinen, joka näki saman, tiesi. "Hänelle on tärkeää, että äiti on pysynyt selväjärkisenä eikä tunne syyllisyyttä poikansa teoista.

"Olen myös lakannut saarnaamasta äidille siitä, että hän hyysää ja antaa rahaa Kimmolle. Eikä äiti enää kaikkea kerrokaan."

Sannasta kasvoi yksin selviytyjä.

"Olen ollut aika itsenäinen. En ole tarvinnut tukea. Olen tiennyt, mihin olen menossa."

Hyvät ystävät, joille on voinut puhua, ovat auttaneet Sannaa jaksamaan. Tukea on tullut myös vertaistukiryhmistä. Hän on käynyt Irti huumeista ry:n vertaistukiryhmässä ja uudessa sisarusryhmässä.

"Niissä asioista puhutaan oikeilla nimillä. Siellä löytyy vastaanottavaisia kuulijoita. Kaikilla on sama ongelma, oma musta möykky."

Ryhmissäkin puhe lipsahtaa usein huumeiden käyttäjiin, vaikka tarkoitus on keskittyä omiin tunteisiin.

"Jos jollakin menee hyvin, se antaa toivoa. Jos kuulee huonoja uutisia, voi ajatella, että jollakin menee meitäkin huonommin. Aina sieltä saa jotakin hyvää."

Sanna on "huutanut ja kironnut" ryhmissä.

"Minulla on paljon vihantunteita veljeä kohtaan, ja olen sanonut sen ääneen. Muut sanovat, että heistä tuntuu samalta."

"Pelkään, että Kimmo kuolee. Silti haluaisin, että se selviää ja siitä tulee tavallinen veli."

Tuki on auttanut niin, että hän on lakannut "pelastamasta" veljeään.

"Kesti monta vuotta, kunnes pystyin sanomaan, että jos tällainen elämä tekee onnelliseksi, siitä vaan. En voi elää sen elämää. Voin vain saarnata, eikä sekään auta, jos sen omissa aivoissa ei ala raksuttaa."

"Kun viimeksi tapasin Kimmon, pidin suuni kiinni ja vain kuuntelin, vaikka vaikeaa oli."

Sannan ja Kimmon nimet on muutettu.

Irti huumeista, Helsinki, (09) 774 1188

Palveleva puhelin (010) 804 550,

arkisin klo 9-15 ja 18-21

helsinki@irtihuumeista.fi

www.irtihuumeista.fi

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi